Hyvät kuulijat, rakkaat kuulijat!

Saarnan teema on virsi 522, jonka viimeisessä säkeistössä sanotaan Jeesuksen, rauhanruhtinaan, kutsuvan meitä laupeutta ja rauhaa jakamaan. Niin on tehtävä, mutta mitä se laupeuden ja rauhan työ on, johon meitä kutsutaan?

Jokaisella Uuden testamentin evankeliumilla on oma, toisiaan täydentävä sanoma. Jos niistä haluaa valita sen, jolla on vahvin yhteiskunnallinen sanoma, sen, jota kaiketi useimmin lainataan, valinta osuu helposti Matteuksen evankeliumiin. Sieltä sopii etsiä vastausta myös sodan ja rauhan kysymyksiin.

Mutta löytyykö sieltä kaksi eri vastausta? Löytyy, jos niin haluaa löytyvän. Sanoohan Jeesus: ”En minä ole tullut tuomaan rauhaa, vaan miekan.” Kun Raamatun kohtaa lukee pidemmälle, käy ilmi, että tuo miekka ja sota ovat niitä vainoja ja kärsimyksiä, jota kristityksi tunnustavien on lupa odottaa. Kristityn osa on olla miekan uhri, ei miekan kantaja.

Selkeämpi sanoma evankeliumilla on, kun Jeesus kehottaa meitä rakastamaan vihollistamme ja kääntämään toinenkin poskemme. Kristityn hyvä lähtökohta on siten pasifismi, ehdoton kieltäytyminen väkivallasta – tai edes vihamiehen tuomitsemisesta.

Lähtökohta on tärkeä, se on aina pidettävä mielessä. Mutta kuitenkaan se ei kerro kaikkea, se ei anna lopullista vastausta. Pasifismin sanomaa kuulleet ihmiset elivät Rooman valtakunnan provinssissa, vailla valtaa päättää omasta kohtalostaan. Vallan puute merkitsi myös erilaista suhdetta vastuuseen: ei Jeesuksen opetuslapsilla tai hänen kuulijoillaan ollut valtaa, eikä siksi vastuutakaan, päättää valtion asioista.

Jo noin 1700 vuotta kristityt ovat olleet toisenlaisessa asemassa. He eivät ole olleet kaikkialla maailmassa vain vainottuja ja vailla vallan myötä tulevaa vastuuta. Heillä on ollut valtaa valtioon ja vastuuta sen tekemistä päätöksistä. Valtion palvelijoiden kantama miekka on usein ollut kristittyjen vallassa ja vastuulla. 

Valta ja vastuu merkitsee velvoitetta vastustaa vääryyttä. Rikoksentekijöitä ja murhamiehiä ei ole lupa päästää piinaamaan rauhaa rakastavia ihmisiä. Valtioiden välisessä sama vastuu merkitsee velvollisuutta puolustaa rauhaa rakastavia kansoja maita, auttaa hyökkäyksen uhriksi joutuneita. Tämä vastuu koskee tietysti meitä puolustaessa omaa rauhaa rakastavaa maatamme. 

Oman maan rauhan puolustaminen ei riitä. Koska kristillinen etiikka on universaalia, koska se ei tunne ihmisten piirtämiä rajoja, vastuu suojelemisesta ulottuu myös rajojemme ulkopuolelle. 

Viime vuosikymmeninä on toistuvasti katsottu, ettei kansojen yhteisöllä ole oikeutta sallia hirveimpiä ihmisoikeusloukkauksia valtioiden itsemääräämisoikeudenvarjolla. Siksi on käynnistetty rauhanturvaoperaatioita ja joissakin tapauksissa käytetty voimaa rauhaan pakottamiseen. Vaikka virheitä on tehty, vielä suurempia kärsimyksiä on seurannut siitä, kun on vain katsottu sivusta.

Hyvät saarnan kuulijat!

Kun Raamatun sana jättää meidät arvailemaan sitä, mikä on oikein ja hyvää, on joskus hyvä kääntyä auktoriteettien puoleen. Ensimmäisenä mieleen saattaa tulla kirkkoisä Augustinus, joka käsitteli ristiriitaa kristittyjen rauhanvelvollisuuden ja oikeutetun sodan välillä. 

Jotta emme juutu antiikin aikoihin, otan mieluummin esimerkin lähempänä omaa aikaamme. Pidän rauhan ja vastarinnan kysymyksen arvovaltaisena opettajana saksalaista Dietrich Bonhofferia. 

Bonhoffer tunnisti kansallissosialismin heti antikristilliseksi ja moraalittomaksi. Se ei ollut vaikeaa. Ideologia, joka avoimesti saarnasi vahvemman oikeutta, hylkäsi jakamattoman ihmisarvon ja ihannoi väkivaltaa, paljasti heti itsensä. Se seikka, että pakanuus kiehtoi natseja, ja että viha juutalaisia kohtaan oli heidän oppinsa peruskiviä, sopi tähän pahan valtaan täysin. 

Bonhoffer aloitti natsien vastustamisen väkivallattomuuden politiikalla. Hänen maanalainen tunnustuskirkkonsa kannusti passiiviseen vastarintaan. Sodan aikana, ja juutalaisten täydellisen hävittämisen tultua saksalaisten tietoon, Bonhoffer muutti kantaansa. Hän katsoi, että vastuunsa kantamiseksi kristittyjen tulisi tahrata kätensä, tehdä väkivallan syntiä mieluummin kuin hyväksyä hirmuvalta ja murhamiesten hillittömyys. 

Ensi kuussa tulee kuluneeksi tasan 80 vuotta siitä, kun Bonhoffer haettiin sellistään Flossenburgin keskitysleiristä, riisuttiin alastomaksi ja hirtettiin. Hän eli niin kuin opetti ja hänen kuolemansa seurasi hänen toimistaan. Hänen ja hänen kaltaistensa ansiosta saksalaisuus ja Saksan kristityt eivät tänään ole häpeän synonyymi. Hänen ja hänen kaltaistensa ansiosta tiedämme, että suurempi synti kuin voiman käyttö vääryyttä vastaan, on katseen kääntäminen muualle.

Hyvät kuulijat!

Me tiedämme tänä päivänä, mikä on oikein ja mikä on suuri vääryys. Euroopassa käydään julmaa sotaa rauhaa rakastavaa Ukrainan kansaa vastaan. Jos Ukraina häviää, se sota ei olekaan vain yksi väkivallanteko muiden joukossa. Sen mukana häviää maailmanjärjestys, joka epätäydellisenäkin on perustunut rauhan ylläpitämiseen kansojen välillä, siihen, ettei voimalla saa alistaa ja ryöstää.

Hyvät kuulijat, tuossa virressä 522 on kolmas säkeistö. Se kuuluun näin: ”Vyötä lahjomattomuuteen tehtäviinsä valitut, ohjaa laajakatseisuuteen johtajiksi kutsutut, vastuutansa kantamaan, heikoimpia puoltamaan.”

Kun virsi kutsuu meitä laupeutta ja rauhaa jakamaan, on meidän kannettava vastuu siitä, että se rauha, jota edistämme, on todellinen rauha. Me emme saa hyväksyä sitä, että rauhan nimissä väkivalloin ihmisiä ja kansoja alistetaan ja että rauhan nimissä hyväksytään vaino ja kansanmurha. Rauhaan kuuluu heikoimpien puolustaminen. Ja siihen kuuluu meille vastuun kantaminen senkin hinnalla, että joudumme valmistautumaan voiman käyttöön, ottamaan kannettavaksi sen taakan, joka kristityn vallankäyttäjälle lankeaa. Väkivalta on synti. Suuren väkivallan hyväksyminen on suurempi synti.