Hyvät kuulijat,

vierastan ajatusta, jonka mukaan ihmisoikeudet ovat eurooppalaisten tai länsimaisten arvojen ilmentymiä. Ihmisoikeudet ovat universaaleja. Ne ovat universaaleja luonnonoikeudellisen tulkinnan mukaan, koska ihmiset ovat ihmisiä kaikissa kulttuureissa. Ne ovat universaaleja positivistisen oikeuden, muodollisen perustansa mukaan, sillä ne on hyväksytty Yhdistyneiden Kansakuntien julistuksella ja YK:n puitteissa tehdyillä valtiosopimuksilla.

Eurooppa on kuitenkin kiehtova ympäristö ihmisoikeuksien peruskysymysten tarkastelulle, arvioitaessa valtioiden suvereniteettia ja kansallista itsemääräämisoikeutta suhteessa universaaleihin ihmisoikeuksiin. Ja EU on kiehtova yhteisö, sillä sille voidaan asettaa tavoitteita ihmisoikeuksien edistämiseksi.

Suvereenien valtioiden järjestelmä hahmottui hitaasti Euroopassa. Vielä myöhäiskeskiajalle asti kansallisvaltiot olivat oikeastaan tuntematon käsite. Ajatus alueeltaan rajatusta, oman kansan asuttamasta valtiosta ja sellaisen valtion edusta ei ollut mielekäs.

Westfalenin rauha 1648 oli tärkeä askel valtioihin perustuvan järjestelmän rakentamisessa. Kansakunnat valtioiden puitteisiin valettiin 1800-luvulla, kansallisuusaatteen voimalla.

Viime vuosisadalla Euroopassa siirryttiin valtioajatuksesta eteenpäin. Kansallissosialistisen Saksan ihmisoikeusrikoksia ei voitu hyväksyä millään perusteella, ei siltäkään osin, kun ne oli tehty suvereenin valtion sisällä. Ja kaksi eurooppalaista suursotaa vakuutti Euroopan päättäjät, että kansainvälispoliittinen järjestelmä ei voi rakentua pelkästään suvereenien valtioiden järjestelmään.

Tänä päivänä meillä on Euroopan unioni, jolle jäsenvaltiot ovat antaneet osan suvereniteetistaan. EU ei ole kansainvälinen järjestö, joka sovittaa jäsentensä keskenään sopimat asiat yhteistyön puitteisiin. Se on enemmän, vaikka ei liittovaltio olekaan. Tänä päivänä meillä on Euroopan unioni, joka ei ole arvoneutraali yhteisö. Sen jäsenmaissa on erilaisia oikeuskulttuureja, mutta on myös asioita, joissa ei valinnanvaraa ja -oikeutta. Demokratia, ihmisoikeudet ja oikeusvaltioperiaate eivät ole valinnanvaraisia, vaan ne on kirjattu perussopimuksen artiklaan 2, heti perustamisartiklan jälkeen. Yhteiset arvot ovat EU:n juridinen perusta.

EU:n sisäisessä kehityksessä on vahvuuksia, heikkouksia, uhkia ja mahdollisuuksia.

Puola on ollut – ja on vielä – oikeusvaltiokehityksessään kysymysmerkki. Viime aikojen kehitys on kuitenkin vähentänyt huolta. Ennakoin, että myös ihmisoikeuksissa Puola edistyy. Vielä jokin aika sitten Puolan presidentti piti gender-ideologiaa suurena uhkana. Arvelen, että tänään Puolalla on muuta mielessä, kun se tekee uhka-arvioita. Maa on paikkansa valinnut.

Uhka ja heikkous taas korostuvat Unkarin kohdalla. On vaikea saada selvää, missä yhteisössä Unkarin johto haluaa maansa olevan.

Hyvät kuulijat,

EU:n ihmisoikeuspolitiikan perusedellytys on sen toimielinten ja sen jäsenten uskollisuus omille periaatteilleen. EU:n toimielinten – vaikkapa Frontexin – on noudettava lakeja ja ihmisoikeussopimuksia.

Jäsenmaat eivät voi hyväksyä rotuoppeja eikä uskonnollista syrjintää. Ne eivät voi luopua oikeusvaltioperiaatteista eivätkä manipuloida vaalijärjestelmiään. On selvää, että jäsenvelvollisuuksista lipeäminen leikkaa jäsenoikeuksia, esimerkiksi rahoitusta yhteisestä budjetista ja muista rahoitusvälineistä. Suomi jatkaa puheenjohtajuuskaudellaan aloittamaansa määrätietoista työtä oikeusvaltioperiaatteen suojelemiseksi.

EU:lla on oltava johdonmukainen ja perusteltu suhtautuminen EU:n lähialueisiin. EU on määrittänyt itselleen jäsenyyskriteerit. Niitä kriteereitä pitää seurata ja niiden täyttyessä jäseneksi tulee hyväksyä maita – vaikkapa Länsi-Balkanilta – ja välttää rakentelemasta poliittisen yhteisön nimissä ulkokehiä pysyväksi pysäköintipaikaksi jäsenyyttä hakeville. Samaan aikaan on sanottava, ettei EU hamua itselleen etupiiriä. EU laajenee vain, koska maat ja kansat itse haluavat tulla osaksi yhteisöä ja jos ja kun kriteerit täyttyvät.

Hyvät kuulijat,

Euroopan ihmisoikeuspolitiikassa kiireellisin ja kipein asia on Ukraina. Venäjä on julistanut hyökkäyssotansa päämääräksi Ukrainan pilkkomisen ja tuhoamisen. Se on liittänyt sodankäyntiinsä järjestelmällisen ja avoimen ihmisoikeuksien murskaamisen. Siviilikohteiden pommittaminen, murhat, suodatusleirit ja Ukrainan kielen ja kulttuurin hävittäminen eivät poikkea stalinistisesta tuhoamispolitiikasta. EU yhdessä Yhdysvaltain ja muiden Nato-liittolaisten kanssa on velvoitettu antamaan Ukrainalle sen tarvitseman poliittisen, taloudellisen ja sotilaallisen tuen. Asia numero yksi on huolehtia, että Ukraina voittaa sodan.

Puheenvuoro on pidetty Turun Eurooppa-Foorumissa Eurooppalaisen Suomen, STTK:n ja SAK:n keskustelutilaisuudessa 24.8.22