En muista ensimmäistä koulupäivääni, mutta kouluun tutustumisen muistan. Seisoin takarivissä ja yritin pysytellä piilossa, sillä ylähuuleni oli rohtunut. En voinut ajatella muuta ja jännitin kahta kauheammin.

Syksyllä 1983 minusta tuli ekaluokkalainen Tuiran ala-asteella. Opettajani oli nimeltään Kyllikki Kess, jolle olen ikuisesti kiitollinen lukutaidostani. En millään meinannut oppia lukemaan. Eräänä päivänä koulun jälkeen itkin kotona, ja äiti soitti opettajalle. Kyllikki Kess toisteli tavuja puhelimessa loputtomalta tuntuvan ajan – kunnes oivalsin. Voi sitä oppimisen iloa!

Huomenna tulee kuluneeksi 40 vuotta historiallisesta hetkestä: peruskoulu alkoi Oulussa 1.8.1974. Eduskunta oli päättänyt perusopetuslaista 1968, ja uudistus vietiin maassa läpi vaiheittain.

Peruskoulu oli käänteentekijä. Oppivelvollisuuslaki oli säädetty jo vuonna 1921, mutta opintie oli epätasainen. Kaikki kävivät neljä vuotta kansakoulua, mutta sen jälkeen muiden jatkaessa vielä kaksi vuotta kansakoulua lahjakkaimmat – ja tietysti varakkaimmat – jatkoivat maksulliseen oppikouluun ja sieltä jatko-opintoihin.

60-luvulle tultaessa oli selvää, että vanhanaikainen järjestelmä vaati radikaalia muutosta. Muutos oli tarpeen elinkeinoelämälle: kehittyvässä taloudessa ei ollut kysyntää vain perusopit saaneille sekatyömiehille. Vielä taloutta väkevämmin uudistusta ajoi kulttuurista huolta pitävien vilpitön sivistysusko.

Peruskoulun mallia ei vastoin yleistä käsitystä haettu sosialistisista maista, vaan Pohjoismaista, Ruotsista ja Norjasta. Tavoite oli taata jokaiselle lapselle hyvä yhdeksänvuotinen peruskoulu asuinpaikasta tai vanhempien varallisuudesta riippumatta. Myös opettajankoulutus uudistettiin, ja luokanopettajakoulutuksesta tuli akateeminen oppiaine yliopistoissa 70-luvun lopulla.

Uudistus oli erittäin kiistanalainen, eikä eduskunta suinkaan ollut asiassa yksimielinen. Peruskoulua vastusti erityisesti kokoomus. Puheissa oli sääty-yhteiskunnan kaiku: eri taustoista tulevien lasten sijoittaminen samaan kouluun oli porvareille yksinkertaisesti pöyristyttävä ajatus. Väitettiin lahjakkaimpien oppilaiden kärsivän, jos heikompia olisi samassa luokassa.

Onneksi tasa-arvo voitti. Ja sanan varsinaisessa merkityksessä, järki voitti. Mistään meitä ei tunneta yhtä hyvin kuin peruskoulusta. Suomalaislasten menestys PISA-tutkimuksissa on ihmettelyn ja ylpeyden aihe, ja vaikka tulokset ovat viime vuosina hieman himmentyneet, ovat suomalaislasten oppimistulokset edelleen maailman ehdotonta huippua.

Mikään ei silti itsestään kukoista. Peruskoulu kaipaa jatkuvaa kehittämistä, sekä pienissä että isoissa asioissa. Kansanedustajaksi tultuani tein ensimmäisen kirjallisen kysymykseni eduskunnassa koulujen loma-ajoista. Etenkin tänä kesänä, kun juhannusviikolla vielä satoi lunta, moni olisi mieluummin istunut kesäkuussa koulunpenkillä ja jatkanut lomaa nyt elokuussa.

Professori Lea Pulkkinen on ollut huolissaan pienten koululaisten yksinäisistä iltapäivistä. Ja liian monen oppilaan koulupäivää (koko lapsuutta) varjostaa kiusaaminen. Kirjaimellisesti korjausta kaipaa monen koulurakennuksen homeongelma.

Suurin uhka peruskoululle on kuitenkin eriarvoistuminen. Olen omin silmin nähnyt, kuinka toisissa kouluissa on huippumodernit tilat ja opetusvälineet, kun taas toisissa kärvistellään puutteellisissa oloissa. Suurissa kaupungeissa on jo näkyvissä kehitys, jossa vanhemmat eivät tyydy lähikouluun vaan haluavat lapsensa eliittikouluun. Kierre on oikaistava. Peruskoulun ihme on se, että jokaisen koulun taso on korkea. Kouluvalinta ei vaikuta lapsen lähtökohtiin. Siitä on pidettävä kiinni.

Vuonna 2007 jännitin taas koulun alkua. Esikoiseni meni kouluun. Tänä kesänä törmäsimme sattumalta tyttäreni ensimmäiseen opettajaan. Kohtaaminen oli lämmin. ”Sain opettajalta tukea kun olin arka”, lapseni sanoi myöhemmin illalla. Niin, peruskoulu on parasta mitä meillä on.

Kesäkolumni Kalevassa 31.7.