Tiedepolitiikan keskeinen haaste on sovittaa yhteen tarve tukea parhaita tutkijoita ja samalla huolehtia riittävästä osaamisesta kaikilla tutkimusaloilla. Ratkaisu on mielestäni työnjako. Haettavalla rahoituksella on mahdollisuus tunnistaa erityisen lupaavia ja vahvoja tekijöitä. Suomen tieteen kivijalan rakentamiseen tarvitaan taas pitkäjänteisyyttä, johon Suomen Akatemia ei yksin kykene. Kivijalan rakentaminen on yliopistojen tehtävä ja sen pitäisi olla myös perusrahoituksen keskeinen tavoite.
Tiedepolitiikan näkökulmasta yliopistojen toiminnassa on kaksi korjausta vaativaa ongelmaa. Ensimmäinen on opetus- ja tutkimushenkilökunnan uranäkymien heikkous. Tutkijakoulutettujen tohtorien työttömyys on viime vuosina noussut huolestuttavasti. Yliopistoilla on tieteen osaajille tarjolla lähinnä määräaikaisia tehtäviä. Liikkuvuus tutkimusalalta toiseen on heikkoa.
Toinen ongelma ovat ulkoapäin tulevat ja ristiriitaiset viestit siitä, mitä mitä yliopistoilta ja tutkimuslaitoksilta halutaan: pitääkö niiden kouluttaa suuri osa ikäluokasta maistereiksi, nousta kärkeen erilaisilla kansainvälisillä ranking-listoilla vai elvyttää paikallisen elinkeinoelämän uudistuskykyä. Neljänneksi tavoitteeksi on noussut tutkinto-ohjelmien myynti maan ulkopuolelle. Kaikki tämä pitäisi tehdä massiivisten rahoitusleikkausten jälkeen.
Yliopistojen johtamista on kehitettävä. On myönnettävä, ettei 2010-yliopistouudistus kaikilta osin onnistunut ja sitä on korjattava. Mielestäni yliopistojen rahoitusmallia voitaisiin ohjata pitkäjänteistä tutkimusta ja opetuksen kehittämistä tukevaan suuntaan ilman, että laadun parantamisen kannusteet katoaisivat.
Vastaa
Sinun täytyy kirjautua sisään kommentoidaksesi.