Kansanterveyslaki oli aikansa mullistus, joka toi kaikki kansalaiset julkisen terveydenhuollon piiriin. Mutta yhteiskunta ei pysy aloillaan, ja etenkin terveydenhuollossa kehitys on vienyt alkuaikojen onnelasta allikkoon: mikään muu ei epätasa-arvoista suomalaisia niin räikeästi kuin terveydenhuolto.
Ero hyvin toimeentulevan korkeasti koulutetun kaupunkilaisen ja syrjäseutujen vailla koulutusta olevan työntekijän hoitoon pääsyssä ja elinajanodotteessa on sietämätön. Eikä kaupunkilaisuus saati koulutuskaan aina takaa pikaista vastaanottoaikaa. Hyväosaiset voivat käyttää yksityisiä terveyspalveluita, mitä tuetaan Kela-korvauksella. Erilaisia vakuutuksia kaupitellaan paljon.
Työterveydenhuollon piirissä olevat saavat ehkä parasta hoitoa, mutta kirjo on tässäkin laaja: osa työnantajista tyytyy minimitasoon, kun taas toiset kustantavat työntekijöilleen huipputason palvelut.
Heikoimmilla ovat ne, jotka ovat täysin julkisen terveydenhuollon varassa: työttömät, kotiäidit ja eläkkeensaajat. Moni eläkkeelle siirtyvä kokee karun pudotuksen laadukkaasta työterveyshuollosta julkisen terveyskeskuksen puhelinvaihteeseen. Suomi ei ole terveydenhuollon mallimaa, ellei sitten haluta antaa esimerkkiä järjestelmän epäonnistumisesta.
Syy ei ole terveydenhuollon ammattilaisissa. Eriarvoisuus syntyy järjestelmän pirstoutuneisuudesta ja rahoituksen monikanavaisuudesta. Uudistuksen tarve on ilmeinen. Siksi en innostu irvailemaan hallituksen sote-uudistuksella. Sosiaali- ja terveyspalvelu-uudistuksen on oltava aikamme suuri mullistus, tai muuten emme enää voi puhua hyvinvointiyhteiskunnasta. Terveyskeskusten laatu on noustava huomattavasti, jotta ne houkuttelevat lääkäreitä ja jotta kansalaiset pääsevät ajoissa hoitoon.
Sote-uudistus ei ole helppo harjoitus. Annan anteeksi matkan varren hapuilun, sillä kyse on monimutkaisesta kokonaisuudesta. Yhtäältä on luotava riittävän suuret väestöpohjat, jotta erikoissairaanhoitoa voidaan tuoda perusterveydenhuoltoon. Toisaalta on yhdistettävä sosiaalipalvelut terveyspalveluihin, jotta voidaan auttaa ihmisiä kokonaisvaltaisesti. Kokonaisuus pidetään kunnallisena, jotta voidaan varmistaa demokraattinen kontrolli ja jotta voidaan ehkäistä ajautuminen monikansallisten terveyspalvelufirmojen armoille.
Sellaista oraakkelia ei olekaan, joka olisi muitta mutkitta voinut ravistaa hihasta täydellisen sote-mallin. Olen ollut apea sen ylenkatseen vuoksi, joka sote-uudistukseen on kohdistettu. Helsingin Sanomat vei pelleilyn pisimmälle ja nimitti oman sote-ryhmänsä ja polkaisi pystyyn kaiken kansan sote-juhlat. M.A. Numminen oli värvätty laulamaan sote-työryhmän toimeksianto. En keksi ketä tällainen karnevalisointi auttaa. Ei ainakaan hoitojonossa olevaa kansalaista, jolle kuuluu inhimillinen kohtelu ja joka ansaitsee merkittävän uudistuksen asiallisen käsittelyn.
Nyt edessä on kuntien neuvottelut sote-alueiden muodostamisesta. Määräaika on vuoden 2014 loppuun. Meillä pohjoissuomalaisilla on lupa odottaa uuden peruspalveluministeri Susanna Huovisen (sd.) paneutuvan olosuhteisiimme erityisellä kiinnostuksella: hän on syntyjään Limingasta.
Kolumni on julkaista Kalevassa 29.5.
Vastaa
Sinun täytyy kirjautua sisään kommentoidaksesi.