Eduskunta kävi tänään ajankohtaiskeskustelun Venäjästä. Keskustelun otsikko oli Suomen ja Venäjän suhteet. Se on tavanomainen, yleinen lähestymistapa: puhutaan valtioiden suhteista, kansallisista eduista ja päämääristä. Käsittelemme valtioita yhtenäisinä, jakamattomina organismeina, joilla on yhtenäinen tahto ja tavoitteet.

 

Kuitenkin jo omaa yhteiskuntaamme tarkastellessa voi havaita, että Suomi koostuu monista eri osista ja monenlaisista eri intresseistä. Venäjän – suuren Venäjän – kohdalla tämä moninaisuus on vielä tärkeämpi ymmärtää. Ei ole itsestään selvää, että Venäjän valtiojohdon toimet aina edustavat kaikkien venäläisten ja koko Venäjän etuja saati sen pitkän ajan etuja.

 

Venäjä otti vuoden 1991 vallankumouksen jälkeen suunnan, joka ainakin päällisin puolin näytti vievän sen kohti eurooppalaista yhteiskuntajärjestystä ja eurooppalaisia arvoja. Nyt Venäjä korostaa erilaisuuttaan suhteessa Eurooppaan. Voi olla, että tämäkin on vain välivaihe. On myös niin, ettei tämä vaihe välttämättä parhaalla tavalla edusta venäläisten etuja.

 

Suomi on kansakuntana muodostunut hiljalleen viimeisen kahden vuosisadan aikana. Koko tämän ajan tärkein kansallinen kysymyksemme on rakentunut Venäjä-suhteeseen. Valtakunnalle uskollisen suuriruhtinaskunnan asema katkesi sortovuosiin ja itsenäisyyteen. Sen jälkeen olemme olleet vastakkainasettelussa ja enemmän tai vähemmän pakotetussa yhteistyössä.

Viimeisen neljännesvuosisadan ajan olemme eläneet parasta yhteiselon aikaa. Yhteistyö on ulottunut valtioita syvemmälle, kansalaisyhteiskuntaan. Tämän yhteistyön kivijalka on ollut Suomen kuuluminen länteen.

Suomi tulee toimeen myös hiukan etäisemmän ja kylmemmän Venäjän kanssa. Senkin suhteen kivijalka on kuuluminen länteen.