Yhdysvaltain ulkopolitiikan täyskäännös, jolla se näyttää ottavan etäisyyttä Eurooppaan ja lähestyvän Venäjää tulee keskelle pahinta kriisiä.  Eurooppa on jäämässä yksin aggressiivisen ja suursotaan valmistautuvan Venäjän kanssa. Euroopan on viipymättä aloitettava oma varusteluohjelmansa. Sen kustannusten kattaminen edellyttää uutta yhteiskuntasopimusta, jotta kaikki väestöryhmät hyväksyvät tarpeelliset taloudelliset uhraukset. Eikä Eurooppa ole yksin: Ukraina on halukas ja kyvykäs puolustamaan sekä itseään että koko Eurooppaa.

Tällä hetkellä on ilmeistä, että Yhdysvaltain ulkopolitiikan täyskäännös on tapahtunut tosiasia. Käännös on selkein suhteessa Venäjän hyökkäyssotaan Ukrainassa. Yhdysvallat on ainakin julkisuudessa ilmoittanut suostuvansa Venäjän vaatimuksiin. Ukrainalle se on esittänyt luonnonvarojen pakkoluovutusvaatimuksen, joka on sekä kohtuuton että järjetön. Vaadittu noin 500 miljardin dollarin sitoumus olisi eräänlainen sotakorvaus, jonka maksajaksi tulisi hyökkäyksen uhri, Ukraina.

 Ukrainan sivuuttamisen jälkeen Yhdysvallat ja Venäjä ovat etsimässä yhteistyötä oletettujen yhteisten geopoliittisten intressien pohjalta. Koska Yhdysvaltain Nato-liittolaismaissa pelätään tuon geopoliittisen yhteistyön sisältävän Euroopan turvallisuusjärjestelmän uudelleenjärjestelyn, Eurooppa hakee uutta turvallisuuspolitiikkaa. Valmista linjaa ei ole, eikä EU-NATO-maiden, etenkään Suomen, pidä omasta puolestaan kyseenalaistaa, saati oma-aloitteisesti purkaa transatlanttisia yhteistyörakenteita.

Äkkikäännökset ja uuden linjan etsiminen eivät kuitenkaan kosketa yhtä geopolitiikan toimijaa: Venäjä ei ole luopumassa mistään. Presidentti Putinin 20 vuotta sitten pitämä puhe, jossa hän nimesi neuvostoimperiumin hajoamisen 1900-luvun suurimmaksi geopoliittiseksi katastrofiksi on sen jälkeen muuttunut tavoitteeksi palauttaa tuo imperiumi. Putinin kirjallinen puheenvuoro hyökkäyssodan alla kiisti Ukrainan valtion olemassaolon, ja tätä linjausta ollaan nyt panemassa toimeen. Venäjä ei ole tyytymässä laittomiin aluevalloituksiinsa. Se haluaa kolonisoida koko Ukrainan, ottaa sen väestön ja voimavarat hallintaansa. Ukrainan liittoutumattomuusvaade, aseriisunta ja nk. denatsifikaatio ovat selvä viesti tarkoitusperistä.

Venäjä ei ole muutenkaan korjaamassa kurssiaan. Se on jo pitkään valmistanut kansakuntaa valloitussotiin. Historian uudelleen kirjoittaminen, nuorison sotilaskasvatus ja länsimaiden maalaaminen Venäjän verivihollisiksi on psykologista valmistelua. Valtava varusteluohjelma on sen materiaalista valmistelua. Tätä varusteluohjelmaa on syytä tarkastella. Kansainvälisen strategiantutkimuslaitos IISS:n arvion mukaan Venäjän sotilasmenot ovat noin 470 miljardia dollaria ostovoimalla laskien.  Tämä panostus on hiukan suurempi kuin EU:n ja Britannian yhteensä. Jo tämän tosiasian valossa on kauhistuttava asia, että sanktioita höllennettäisiin ja kaupallisia suhteita Venäjän kanssa palautettaisiin: Venäjän tavoite kartuttaa sotakassaa on ilmeinen. Emme voi väistää kysymystä, miksi Venäjä varustautuu. Mitäköhän se aikoo?

Venäjän ja EU:n sotilasvoiman vertailu on omiaan hätkähdyttämään. Olemmehan toki tottuneet siihen, että EU:n yhteenlaskettu BKT on noin kymmenkertainen Venäjän bruttokansantuotteeseen verrattuna. Niinpä niiden vajavaisten parin prosentin puolustusmenojen pitäisi riittää. Asian ymmärtämiseksi pitää soveltaa tuota ostovoimakorjausta. Venäjä tekee aseensa kotimaisella työllä, kotimaisista raaka-aineista – vain osa ohjauskomponenteista on valuutalla maksettavaa tuontitavaraa. Tarkkaa vertailupohjaa on vaikea löytää, mutta Euroopalla ei ole mitään etumatkaa.

Tosiasiassa Venäjä on Euroopan edellä. EU-maiden puolustusjärjestelmät ja -hankinnat ovat hajallaan ja Venäjän aseita on koeponnistettu tosioloissa jo pitkään. Olennaisinta on tämä: kuilu kasvaa ammottavaksi, jos Venäjä saa Ukrainan haltuunsa.  Silloin se saisi yli 30 miljoonan väestön, josta voisi pakkovärvätä lisää sotilaita. Eivätkä pakkovärvätyt olisi mitä tahansa harrastelijoita, vaan taisteluissa karaistuja sotilaita. Ja vielä: Ukrainan huippuluokan asetuotanto siirtyisi Venäjän käsiin. Kysymys Ukrainan sotilaallisten resurssien haltuunotosta on Euroopalle kohtalonkysymys.

Emme toki voi varmuudella tietää, etteikö Venäjälle riitä pelkkä Ukrainan – ja Belarusin ja Moldovan – haltuunotto.  Riski on kuitenkin suuri. On riski, että taas kerran eurooppalainen diktaattori tarkoittaa mitä sanoo imperiumin palauttamisesta. On riski, että Venäjän johto on haluton kääntämään sotaan valmistelevan propagandansa toiseen suuntaan. On riski, että varusteluun perustuva talous on jatkuvassa etunojassa ja vaarassa kaatua, ellei hankittuja aseita käytetä.

Eurooppa ei voi ottaa kohtuuttomia riskejä. Ukrainan tukeminen ja oma varustautuminen merkitsevät uuden ajan kylmää sotaa. Hyytäväkin kylmä sota on kuitenkin parempi kuin oikea sota. Sotilaallinen tasapaino esti toisen maailmansodan jälkeen Neuvostoliittoa jatkamasta valloitussotia. Vihamieliset sotavoimat tuijottivat toisiaan, mutta pysyivät aloillaan.

Euroopan varustautumisen puolesta puhuu myös se, että vaikeuksista huolimatta se on toteutettavissa. Pelkästään luomalla puolustuksen yhteismarkkinat saisimme huomattavasti lisätuloksia käytetyillä euroilla, kruunuilla ja punnilla. Eikä Euroopasta puutu teknologiaosaamista, vaikka meillä onkin tapana ruoskia itseämme, milloin tekoälyn, milloin minkäkin osaamisen puutteesta. Euroopassa valmistetaan kehittyneitä puolijohteita ja tietoverkkojen laitteita, Euroopassa tehdään lentokoneita ja kehittyneitä asejärjestelmiä.

Euroopan erikoislaatuinen ja yllättävä etu verrattuna vaikkapa Yhdysvaltoihin on, että voimme aloittaa puolustuksen kehitystyön vähemmillä painolasteilla. Esimerkki: meillä ei ole poliittista pakkoa sijoittaa rahaa 12–13 miljardia maksaviin lentotukialuksiin. Sen sijaan voimme kehittää miehittämättömiä asealustoja ja elektronisen häirinnän kestäviä järjestelmiä.

Euroopan puolustusta pohtivilta jää myös helposti huomaamatta, että liittolaiseksi meille on tarjolla maa, joka on sekä ehdottaman halukas että todistetusti kyvykäs. Ukraina etsii tukea Euroopasta pelätessään Yhdysvaltain hylkäävän sen. Presidentti Volodomir Zelenskyin puhe Münchenin turvallisuuskonferenssissa oli vetoomus vahvan Euroopan puolesta, vahvin kuulemamme eurooppamyönteinen puheenvuoro aikoihin. Euroopalle Ukrainalla on tarjottavanaan asevoimat, joiden taistelutahdolle on vaikea löytää vertailukohtaa. Taistelukyvyn ylläpitämiseksi Ukrainan varustelutuotanto kaipaa ennen muuta rahoitusta. Pohjoismaista Tanska on jo ryhtynyt rahoittamaan Ukrainan omaa asetuotantoa. Eurooppa voi tarjota tarvittavan tuen, ja saada puolelleen vahvimman kuviteltavissa olevan luotettavan liittolaisen. Kohtalonkysymys Ukrainan asevoimien haltuunotosta voi myös kääntyä eurooppalaisen puolustuksen voimavaraksi.

Euroopan varustelu ei tietenkään ole helppo tehtävä. Jokainen BKT:n lisäprosentti, joka käytetään puolustukseen, on poissa muualta. Vaikka varustelu loisi uutta teknologiateollisuutta, on turha maalailla puolustuksen kulueriä investoinneiksi. Varustelun tavoitehan olisi, että kaikki uusi aseistus jäisi ikiajoiksi käyttämättä.

Puolustuksen lisärahoitus merkitsee, että muihin julkisiin menoihin jää vähemmän. Se kaventaa veropolitiikan vaihtoehtoja, koska valtiot tarvitsevat enemmän rahaa. Erityisesti on syytä ymmärtää, että normaalit velkaantumissäännöt eivät koske varustautumista. Historia ei juuri tunne tapauksia, joissa varustelumenojen kasvu olisi katettu vain omalla rahalla. Sotavelkoja on otettu jo keskiajalla, ja Britti-imperiumin voittokulku perustui hyviin finanssimarkkinoihin.

Kun puolustus koskee niin rikasta kuin köyhää, niin veroistaan huolta kantavaa kuin julkisia palveluita tarvitsevaa, on solmittava uusi yhteiskuntasopimus: Euroopassa on välttämätöntä saada aikaan luja yhteiskuntasopimus, joka lupaa pitää huolta puolustuksesta ja turvallisuudesta ja samanaikaisesti kaikki kansalaiset mukana.  Euroopassa on huolehdittava siitä, että kaikki kansalaiset hyväksyvät välttämättömät panostukset. Naton pääsihteeri Mark Rutten ajatus siitä, että varustelumenot katetaan hyvinvointimenoja leikkaamalla, on riskialtis. Eurooppalaisiin yhteiskuntiin syntyisi tyytymättömyyttä, vastarinnan henkeä. Kaduilla varustelua vastustamassa olisi keltaliivejä, jotka sanoisivat marssivansa rauhan puolesta.

Suomessa – ja muutamassa muussa maassa – keskustelu ajautuu väittelyyn yhteisvelasta. Ennen kuin siihen keskusteluun uppoudutaan, pitää tehdä selväksi, ettei yhteisillä panostuksilla tietenkään korvata eurooppalaisten valtioiden omia velvoitteita. Oman osuuden kokoaminen on kaikkien velvollisuus. Yhteiset hankinnat ja yhteinen taloudellinen panos tulee tämän omavastuuosuuden lisäksi.

Suomen kansallinen puolustus on hyvässä kunnossa. Sen perusta on sama, joka on ollut ratkaiseva Ukrainankin puolustuksessa. Se on vahva vakaumus siitä, että emme voi elää ilman vapautta ja ihmisarvoa. Emme voi luopua kansanvallasta, oikeusvaltiosta, ihmisyydestä.  Ymmärrämme myös sen, että puolustuksen materiaalisia puutteita on paljon ja niiden korjaaminen vaatii rahaa. Ja meiltä vaaditaan vain rahaa, ukrainalaisten uhraukset ovat olleet ihmishenkiä.

Kansallisen puolustuksen kohentamisesta huolimatta yhteistyön ja liittolaisten mukaan tulo on Suomelle välttämättömyys. Me olemme etulinjassa, emmekä me pärjää yksin. Meidän tulee vahvistaa Yhdysvalloissa ymmärrystä, että Euroopan tukeminen on sen edun mukaista ja voimme vielä luottaa siihen Amerikkaan, jonka olemme tunteneet. Mutta samalla meidän täytyy ymmärtää, että Eurooppa ole mikään b-vaihtoehto. Euroopan oma puolustus on joka tapauksessa Euroopan oman vastuun asia, ja tämän oman vastuunottamisella on kiire.

Tytti Tuppurainen

Kirjoittaja on SDP:n kansanedustaja ja ulkoasianvaliokunnan jäsen, joka osallistui Münchenin turvallisuuskonferenssiin. Tuppurainen on myös ECFR:n (European Council for Foreign Relations) Wartime Economy -työryhmän jäsen.

Kirjoitus on julkaistu Demokraatissa 23.2.2025.