Kun Julius Caesar vuonna 49 eKr. ylitti Rubicon-virran, se tiesi tasavaltaisen Rooman murtumista. Askel oli ratkaiseva. Siitä lähtien sanonta ’ylittää Rubicon’ on merkinnyt ratkaisunpaikkaa; päätöstä astua tielle, jolta ei ole paluuta.

SDP:lle vuosi 1918 oli ratkaiseva. Sisällissodassa oli kuollut kaikkiaan 37 000 ihmistä, ja työväenliikkeellä oli edessään linjavalinta. Toipuva SDP päätti astua lopullisesti parlamentaarisen vaikuttamisen tielle. Joulukuun puoluekokouksessa puolue irtisanoutui kaikesta väkivallasta ja vallankumouksellisen sosialismin tavoittelusta ja asetti tärkeimmäksi toimintatavakseen vaikuttamisen vaaleissa ja edustuksellisissa elimissä. Tuon linjan takuumiehenä toimi Väinö Tanner. Siitä lähtien SDP:n syvin olemus on ollut käytännöllinen uudistuspolitiikka, jonka edessä vaistonvarainen joukkoliikehdintä tai ideologinen pilkuntarkkuus ovat saaneet väistyä.

Työväestön ja vähävaraisten elinolojen kohentamiseen on haluttu vaikuttaa konkreettisesti, ei vain teorioissa ja palopuheissa. Jos valittavana olisi täydellisen aatteen rakentaminen omissa ympyröissä tai vaikuttaminen kulloinkin tarjoutuvassa yhteistyössä, SDP:n valinta sinetöitiin jo itsenäistymisen alkuaikoina. SDP on yhteistyöpuolue.

Tänä päivänä SDP:n valinnat ovat vähemmän dramaattisia, mutta silti on paikallaan puhua sekä SDP:n että sen edustaman hyvinvointiajattelun kohtalonhetkistä. Puolueen kannatus laahaa historiallisen alhaalla, ja paineet linjan kirkastamiseen ovat kovat. Moni on pistänyt merkille vasemmistoliiton kannatuksen kasvun oppositioon siirtymisen jälkeen. On pohdittu, olisiko myös SDP:n parempi jättää hallitus ja ennen kaikkea yhteistyö kokoomuksen kanssa. Oppositiosta SDP:n oma linja pääsisi esille eikä se vesittyisi valtioneuvoston väistämättömissä kompromisseissa.

Tätä peräänkuuluttavilta on kuitenkin puolueen pitkä linja kadoksissa. SDP:n idea on huolehtia heikommassa asemassa olevien asioiden ajamisesta. Sitä ei aikaansaada oppositiosta. Vetäytymällä syrjään ei hoideta yhdenkään yksinhuoltajan tai eläkkeensaajan asiaa. Vastuun tietoinen väistäminen jättäisi kortit muiden käsiin. Millaista pienten puolustamista se olisi? SDP:n pirtaan se ei sovi. Sivusta huuteleminen ei ole SDP:n perinnettä.

Kannatuksen hupeneminen on toki tosiasia. Se on kuitenkin ollut tosiasia jo vuodesta 1916, jolloin SDP sai yli puolet edustajapaikoista, peräti 103. Tällä laskukaavalla puolueen katoaminen kuvasta on vielä kaukana. Sitä paitsi nopeat kannatusvaihtelut ovat tulleet tämän päivän politiikkaan; ajatellaanpa vaikka keskustapuolueen kannatuksen sahausta viime eduskuntavaaleista tähän päivään.

Maltti on valttia. Ovia ei kannata lukita mihinkään suuntaan. Oman viestin esittämiselle on silti oltava tilaa, sillä puolueilla on eroja. Tuoreimman esimerkin antoi kokoomuksen Laura Räty, enkä tarkoita hänen verokikkailuaan. Räty on varmasti kelpo ministeri, mutta ei hänellä taida olla tuntumaa tavallisen suomalaisen toimeentuloon. Työttömyysturvasta ja sosiaalivakuutuksesta vastaavan ministerin ei pitäisi olla tietämätön siitä, kuinka moni tienaa alle 2 100 euroa kuukaudessa.

Verotukseen kaavailtu lapsivähennys koskisi yli 700 000 kokopäivätyössä olevaa palkansaajaa, jos tulorajaksi tulee 2 600 euroa. Se ei ole pieni joukko. Joukkoon lukeutuvat niin kaupan kassat kuin kuntien pienipalkkaiset työntekijät. Samassa tuloluokassa jokapäiväisen pärjäämisen kanssa kamppailee myös moni itsensä työllistäjä saati työtön.

Politiikan kannalta ministerin meriselitys vain alleviivasi asiaa: Räty korjasi haluavansa laajentaa edunsaajien joukkoa paremmin tienaaviin. Siinäpä se: hyvätuloisilla on edunvalvojansa.

Kiristynyt ulkopoliittinen ilmapiiri, vakava taloustilanne ja kasvava työttömyys pakottavat pistämään jäitä hattuun. Heikommista on pidettävä huolta. Vakautta on vaalittava, vaikka kiusaus irtopisteiden keruuseen on kaikilla kova.Eduskuntavaalit ovat vain kahdeksan kuukauden päässä. Arpa on heitetty.

Kesäkolumni Kalevassa 28.8.2014