Lautapöly on laskeutunut ja pääministeri istuu paikallaan. Hallitus ei ole kaatunut, uusia eduskuntavaaleja ei ole pidetty, eikä edes Yleisradion pääjohtajaa ole erotettu – onneksi ei sentään tätä jälkimmäistä.

Pari viikkoa sitten velloneeseen kohuun nähden tilanteen asettuminen on katsantokannasta riippuen joko hieno osoitus suomalaisen yhteiskunnan vakaudesta ja kriisinsietokyvystä tai sitten osoitus siitä, ettei nykyajan teflon-yhteiskunnassa mikään tunnu miltään. Itse edustan pikemminkin tuota toiseksi mainittua kantaa: hallitus on ryvettynyt ennen näkemättömällä tavalla, mutta jatkaa kuin mikään ei olisi.

Monessa muussa länsimaisessa demokratiassa olisi nähty ministerieroja, mutta Suomen hallituksessa ollaan ölövinä, ja osoitellaan sormella oppositiota: Tekin siellä!

Monta kysymysmerkkiä on ilmassa yhä, mutta painetta on selvästi vähemmän.

Kävi miten kävi, seuraavat eduskuntavaalit ovat jo ovella. Selvää on, ettei raha enää 2011 vaaleissa ratkaise. Hanat ovat tiukemmalla, eikä Kehittyvien maakuntien Suomen tai Novan kaltaisia kummisetiä enempäänsä ilmene.

Politiikka palaa politiikkaan, ja pakottaa ainakin kokoomuksen paljastamaan todelliset kasvonsa. Pelkällä mainostoimiston kliffaa hei –kiiltokuvalla ei äänestäjiä enää hurmata. Tilanteessa, jossa Sari Sairaanhoitajalle ei enää voikaan luvata kaikkea kivaa, tulee porvarillinen politiikka pintaan.

Karu arki koittaa myös keskustalle. Puolue kuuluttaa ääni käheänä hajasijoituksesta, mutta yksi toisensa jälkeen sen itsensä kellokkaat pakkautuvat pääkaupunkiseudulle – viimeisin muuttoliikkeen viemä on Paula Lehtomäki Kuhmosta. Näytöt aluepolitiikasta ovat hataralla pohjalla.

Kaikkein ihmeellisintä on vihreiden politiikka. Vihreät istuvat hallituksessa, jonka pöydällä on kolme ydinvoimahakemusta ja joka rakentaa kansallispuistoon. Ei muuten mitään, mutta kun vihreät ovat ympäristöliike. Mutta nähtävästi vihreissä uskotaan, että kakku on mahdollista yhtä aikaa sekä syödä että säästää. Tulevia sukupolviakin muistetaan aina viherpuheissa säännöllisesti, mutta silti vihreitä ei nähtävästi närästä ottaa miljarditolkulla velkaa seuraavien sukupolvien kontolle. Vaalipiirimme vihreä mies moittii hallituksen politiikkaa minkä ehtii – moittisi omiaan.
Mutta ei, vihreiden politiikkakin on osoitus aikamme henkisestä rappeumasta: millään ei ole mitään väliä.

Mutta politiikka tulee taas. Valinkauhassa on nyt poikkeuksellisen paljon. Ennustan, että seuraavat eduskuntavaalit ovat ennen kaikkea verovaalit. Kokonaisveroastetta tulee nostaa, mutta kuinka? Tästä tulee seuraavien vaalien jakolinja. Porvarit ajavat linjaa kohti tasa-veroa. Sitä viitoittavat hallituksen välinpitämättömyys kuntien talousahdinkoa ja siitä seuraavaa kunnallisverojen nostoa kohtaan, sekä muiden tasaverojen (alv:n tuleva korotus) ja tasaveroluonteisten maksujen (kuten yleisradiomaksu) lanseeraus.

Muutos olisi käänteentekevä suomalaisessa yhteiskunnassa: pieni- ja keskituloisten suhteellinen maksurasitus kasvaisi.

Tätä ei voi hyväksyä.

Kysyntää alkaa olla sosialidemokratialle, jonka leipälaji on taloudellisen kilpailukyvyn ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden yhdistäminen.