Äidinkielenopettaja itki. Me lukiolaiset olimme saaneet tehtäväksemme kirjoittaa aine Suomen tulevaisuudesta. Työttömyys oli juuri ylittänyt puolen miljoonan rajan, ja tunnelma maassa oli lohduton. Seuraavana keväänä valmistuin ylioppilaaksi ja syksyllä, tasan kaksikymmentä vuotta sitten, aloitin opinnot Oulun yliopistossa. Vuosi 1994 oli 90-luvun laman pohjakosketus. Tuolloin ajattelin: ei enää ikinä sellaista työttömyyttä.

Historia toistaa itseään. Nyt opintonsa aloittavat uudet opiskelijat tulevat yliopistoon tilanteessa, jossa maassa on 330 000 työtöntä. Edessä on mahdollisesti jo neljäs nollakasvun vuosi, ja työttömyys uhkaa jämähtää 90-luvun kaltaiseksi pitkäaikaistyöttömyydeksi. Epävarmuus kalvaa: ihmiset ovat epävarmoja taloustilanteesta, epävarmoja ulkopolitiikasta ja Venäjän toimista, siitä mihin suuntaan maailma on menossa. Osalla rahat eivät enää kerta kaikkiaan riitä.

Oulu on tilanteen polttopisteessä. Keskikesän uutiset irtisanomisista olivat karua kuultavaa: kokonainen yksikkö ajetaan alas ja tuhannelta työntekijältä loppuvat työt. Se on vakava isku kaupungille. Verotulot ehtyvät, vaikka vaikkapa joukkoliikenne kaipaisi lisärahoitusta.

Oulu on toki eri kaupunki kuin 20 vuotta sitten: asukasluku oli tuolloin juuri ylittänyt sadantuhannen rajan, ja teknologiaosaaminen oli vasta kehittymässä. Nyt asukkaita on pian kaksinkertainen määrä, ja olemme Suomen viidenneksi suurin kaupunki.

Jos historia toistaa itseään, Oulu luo nahkansa ja ponnistamme uuteen kasvuun. Paine tehdä äkkinäisiä ratkaisuja on kova. Valtiovalta toki voi ja sen pitääkin huolehtia esimerkiksi työnvälityksestä tai edistää Microsoftin datacenterin sijoittumista Ouluun. Mutta kärsivällisyyttä tarvitaan koulutuksesta ja tutkimuksesta huolehtimiseen.

Oulun yliopiston vahvuus on sen monitieteisyys. Uusien innovaatioiden sanotaan syntyvän eri alojen rajapinnoille. Nyt viimein on humanistit ja kulttuurin tutkijat otettava vakavasti. Eikä siinä ole kysymys vain ihmistieteiden välineellistämisestä talouskasvun tekijäksi, vaan mielen antamisesta tälle ajalle.

Erityisesti nuoret voivat reagoida epävarmuuteen itsetuhoisesti. Näköala huomiseen on oltava. Toimintakyky menee, jos putoaa kartalta. Toivoa on, kun meillä on suunta. Sitä ei saa googlemapsista, vaan ymmärtämällä ihmisyyttä.

Kolumni elokuun Oulun ylioppilaslehdessä