Politiikan yllä leijuu lautapöly. Pääministeri Matti Vanhanen tekisi palveluksen kansanvallalle, mikäli hän haastaisi yleisradion oikeuteen kunnianloukkauksesta. Totuus lautagatesta selviäisi oikeudessa, mutta ei: meidän Matti on mies, joka kyllä saattelee yksinhuoltajaäidin käräjille, mutta jättää ”pääministeri-instituutiota” kohtaan tehdyn hyökkäyksen sikseen.

Erikoista on, että Vanhanen nostaa pääministerinviran kilvekseen. Esillä ovat lopultakin kansalainen Vanhasen toimet. Ehkä onkin parempi lopettaa poliittinen veivaaminen pääministerin luottamuksesta. Oikeastaan vaalirahaskandaalin loppuluku kirjoitetaan poliisin ja oikeuslaitoksen kynin. Mitä Novan konkurssipesästä nousee, mitä Nuorisoasuntosäätiön jakamista vaalituista seuraa. Nämä tullaan tutkimaan perin pohjin. Se on kaikkien etu, ja sitten katsotaan kuka eroaa ja mistä.

Kaikki puoluekantaan katsomatta pitää selvittää viimeistä piirua myöten, jotta poliittisen järjestelmän toimivuus turvataan. Kansalaisten luottamus pitää saada palautettua.

Ikävää, erittäin surullista, on että tässä kohussa kaikki poliitikot näyttäytyvät yksinä kelmeinä ja koko politiikka on yhtä kähmintää.

Ei se niin ole.

On tullut korkea aika päättää ummehtuneisuuden aika suomalaisessa politiikassa. ”Maan tavoille” tulee loppu, ja siirrymme avoimuuden aikaan. Uusia vaaleja ei kannata lähteä käymään ennen kuin Lauri Tarastin työryhmästä saadaa selvät sävelet siitä miten puolue- ja vaalirahoitus hoidetaan jatkossa. Kampanjabudjetit palautuvat järkevälle tasolle, kun vääristä kohdista vuotavat rahahanat sulkeutuvat. Raha ei jatkossa enää ratkaise.

Nyt aletaan kaivata jo paluuta arkipolitiikkaan. Irvokkainta on, että eduskunnassa viime viikolla käsitelty välikysymys vanhustenhuollosta katosi kokonaan vaalirahaskandaalin alle.

Kävin muuten perjantaina katsomassa oopperan Punainen viiva. Ilmari Kiannon samannimiseen romaaniin perustuva teos oli monella tapaa terveellinen muistutus mistä politiikassa on kyse. Suosittelen kaikille. Punainen viiva vielä vedetään.