Lapsena katselin usein, kuinka isä lähti kodistamme Tuirasta kohti työpaikkaansa, Madetojasalia. Hän kulki jalan, Merikosken siltoja yli Pokkitörmän ja läpi kaupungin.

Yhä nyt Pokkitörmän näkeminen saa minut ajattelemaan isää, eläkkeellä olevaa Oulun Kaupunginorkesterin, nykyisen Oulu Sinfonian viulistia.

Kuten hän aikanaan, moni kulttuurityöläinen tekee yhä työtään vaatimattomalla toimeentulolla ja suurella antaumuksella.

Kulttuurin käyttäjät ovat moninainen joukko ja näin pitää ollakin. Konsertteihin ja teattereihin mennään yhtälailla omalla autolla, jalan kuin pyörällä ja onnikalla.

Oulu on kulttuurikaupunki, ja kahden vuoden päästä olemme koko Euroopan kulttuuripääkaupunki. Silloin Pokkitörmällä toivottavasti vaeltaa kulttuurinnälkäisiä turisteja niin kotimaasta kuin kauempaa.

Odotan ilolla tuota vuotta. Samaan aikaan odotan sitä myös huolestuneena. Elämme Suomessa, jossa perussuomalaisia edustava valtiovarainministeri on kertonut pitävänsä kulttuuria luksuspalveluna.

Siis jonain ylellisyytenä.

Hallituksen leikkaussuunnitelmissa kulttuurin tekijöiltä leikataan pahimman tiedon mukaan jopa 58 miljoonaa vuosina 2025-2026.
Samaan aikaan kun me Oulussa valmistaudumme kovaan koitokseen, leikataan koko kulttuurikentältä elintärkeitä miljoonia.

Jo nyt olemme saaneet esimakua siitä, mitä hupenevat kulttuurirahat tarkoittavat. Moni jo paikalliseksi instituutioksi muodostunut kulttuuritapahtuma on ollut hätää kärsimässä.

Näihin tapahtumiin lukeutuu esimerkiksi Oulun kansainvälinen lasten- ja nuortenelokuvien festivaali, joka jäi ilman Suomen elokuvasäätiön rahoitusta. Tästä huolimatta upea festivaali onnistutaan kuitenkin onneksi järjestämään.

Surullisempi kohtalo oli Pyhäjärven kansainvälisellä Täyden kuun tanssit -nykytanssifestivaalilla, joka joutui yli kolmenkymmenen vuoden jälkeen lopettamaan toimintansa puutteellisen rahoituksen vuoksi.

Kulttuurin ei pidä olla luksustuote, johon vain harvalla on varaa. Tähän suuntaan hallitus kuitenkin kulttuuritoimijoita päätöksillään pakottaa.
Suomen teatterit ry arvioi, että kulttuurileikkaukset voivat johtaa esittävän taiteen osalta siihen, että kaikki rahallisesti kannattamaton toiminta on lopetettava.

Ei enää päiväkotien tai koulujen kanssa tehtävää yhteistyötä, ei enää iloa arkeen vanhainkodeissa. Millainen surku olisikaan, jos kaikki se yhteiskunnallinen hyvä, jota kulttuurilla saavutetaan, jäisi pois.

Kulttuuri ei ole eikä siitä pidä tehdä harvojen luksusta. Mutta vahva kulttuurikenttä luo arjesta juhlaa jokaiselle.

Eläköön elävä kulttuuri!