Muutama vuosi sitten turvallisuuspolitiikasta käydyssä keskustelussa kansainvälisten suhteiden pelin säännöt saneli keskinäisriippuvuus ja globaali markkinatalous. Tavoitteena oli yhteistyön maailma ja laaja turvallisuus. Valtiot ja niiden voimankäyttö olivat sivuosassa.

Näistä yläilmoista olemme ripeästi pudonneet niin kutsuttuun realismiin. Nyt omia etujaan kylmästi ajavat valtiot ovat ainoita toimijoita, niiden yläpuolella ei ole kansainvälistä yhteisöä eikä kansainvälistä oikeutta. Ideologioilla ei ole mitään merkitystä, ainoa aate on valta ja valtiollinen itsesuojeluvaisto.

Tämän realismin ongelma on, ettei se riittävän hyvin selitä reaalimaailmaa. Historiaa on vaikea ymmärtää sen valossa. Viime vuosisadan alkupuolella Yhdysvallat puolusti geostrategisia etujaan torjumalla Saksan nousun Euroopan valtiaaksi. Välillä se kuitenkin ajautui eristäytymiseen. Eristäytymispolitiikasta luopuminen edellytti paitsi etujen myös arvojen uudelleen määrittämistä: amerikkalaisten piti haluta Euroopan demokratian pelastamista.

Nykypäivää on yhtä hankala ymmärtää, mikäli sulkee ideologioiden merkityksen poliittisten päättäjien strategioista. Presidentti Trump ei varmasti edistä Yhdysvaltain etua kyseenalaistaessaan kansainvälisen kaupan sääntöjä ja vaarantaessaan vuosikymmenten mittaisia liittolaissuhteita. Sellainen kauppapolitiikka vaarantaa amerikkalaisten taloutta ja sellainen turvallisuuspolitiikka riistää Yhdysvalloilta suuren osan sen vaikutusvallasta.

Valtiot eivät ole monoliitteja. Sisäpolitiikka vaikuttaa ulkopolitiikkaan. Yhdysvaltain sisäpolitiikkaan vaikuttaa republikaanipuolueen kääntyminen nationalistiseen ääriajatteluun. Nykyhallinto toteuttaa ideologista valintaa.

Taloutta ja politiikkaa ymmärtänyt J.M. Keynes tiivisti asian sanomalla ihmisisistä pragmaattisimmankin toteuttavan aina jonkin teoreetikon oppirakennelmaa.

Mitä Suomen pitäisi oppia ja mitä oppia noudattaa? Pitäytyisin globalismin ja liberaalin demokratian periaatteissa. Sovellus olisi toimiminen tinkimättä kansainvälisten sopimusten ja kansainvälisen lain mukaan.

Esimerkki periaatteista kiinni pitämisestä löytyy Ukrainan konfliktista. Aika ajoin esiintyy kritiikkiä, jonka mukaan EU:n Venäjä-pakotteiden noudattaminen on naiivia ja niiden kiertäminen olisi nokkelaa. Pakotteet ovat kuitenkin vahva viesti siitä, että Venäjän toimintaa Ukrainassa ei hyväksytä ja väkivallan eskaloitumisesta seuraa pakotteiden eskaloitumista. Ukrainan konfliktin jäätymistä ei voi pitää hyvänä tuloksena, mutta on perusteltua olettaa, että pakotteiden ansiosta pahin on vältetty.

Kansainvälisen lain ja oikeuden noudattamisella on toinenkin seuraus. Sisä- ja ulkopolitiikan vuorovaikutus on nimittäin kaksisuuntainen. Jos meistä tulisi nokkelia kansainvälisten sääntöjen kiertäjiä, se kyllä heijastuisi myös kansallisiin käytäntöihin. Meistä tulisi ainakin hieman alttiimpia korruptiolle myös kotimaassa. Kansallista ideologiaamme määrittäisi kelmin mielenlaatu.

(Puheenvuoro Suomen Kuvalehdessä 15.6.2018)