
Rakkaat merikoskelaiset,
Opiskelijat ja opettajat, entiset ja nykyiset,
Ensimmäiseksi haluan onnitella kaikkia tänä keväänä valmistuvia. Te olette suloisen haikeassa elämän taitekohdassa. Nauttikaa jokaisesta hetkestä.
Toiseksi haluan sanoa kiitos. Merikosken lukio on minulle, kuten varmasti teille kaikille, rakas paikka. Lukiovuodet ovat tärkeä osa kasvua aikuisuuteen.
Viimeisin muistoni Merikoskesta on loppuvuodelta 2019. Vierailin silloin Merikoskessa osana Allianssin Politiikkaviikkoa. Tuolloin kerroin yläkoulun ja lukion opiskelijoille, millaista on ministerin työ ja miksi yhteiskunnallisista asioista kannattaa olla kiinnostunut. Pian tuon jälkeen maailma muuttui. Alkoi pitkä koronapandemian aika ja sen jälkeen Venäjä hyökkäsi Ukrainaan. Ministerin tehtävät mukautuivat vallitsevaan poliittiseen tilanteeseen.
Vierailuni aikaan Merikosken lukio toimi yhä Tuirassa Itäkangastiellä samassa tutussa keltaisessa rakennuksessa, jossa itsekin opiskelin. Omana opiskeluaikanani Merikosken koulurakennusta ympäröivä maisema oli kuitenkin toisenlainen. Puu-Tuiraa ei tietenkään enää ollut, mutta muutama vanha omakotitalo tontteineen sinnitteli vielä kerrostalojen keskellä. Bertel Jungin tietä, aikaisemmin Kiertotienä tunnettua oikaisua Kuusamontieltä Toppilaan, ei oltu vielä rakennettu, ja Tuiran aseman vanha asemarakennus seisoi paikoillaan.
Junarata, kreosootilla kyllästettyjen ratapölkkyjen tuoksu ja Tuiran aseman ratapiha olivat näkymä, jonka yhdistän mielessäni opiskeluun Merikoskessa. Junaradan toisella puolella sijaitsi nuorten kierrätyskeskus, jonka toiminnassa olin aktiivisesti mukana. Radan yli kuljettiin usein ja osa nuorista vietti radan varressa myös aikaa, mikä näin jälkikäteen mietittynä ei ollut kovin fiksua. Nykyään radan rinnalla kulkeva autotie lienee kitkenyt nämä huonot tavat nuorempien polvien opiskelijoista.
Hyvät ystävät,
Merikosken lukio on ollut tärkeä osa oululaista kouluhistoriaa. Sen tarina käynnistyi rinta rinnan suomalaisen hyvinvointivaltion rakentamisen kanssa. Nyt tuohon tarinaan kirjoitetaan uutta lukua, kun Merikosken ja Pateniemen lukiot yhdistyvät Raksilan lukioksi. Omassa elämässäni Tuiran ja Raksilan yhteiselo tuntuu luontevalta. Löysinhän Tuiran tyttönä aviopuolisokseni Pertin juuri Raksilasta.
Oululaisnuoriso näyttää arvostavan uuden kodin saaneita perinteisiä lukioita. Kevään yhteishaussa Raksilan lukio nousi nuorten suosituimmaksi hakukohteeksi. Omalta osaltani lukion valinta kävi tietyllä tavalla järkiperusteisesti. Peruskoulussa menestyin hyvin opinnoissani. Pidin opiskelusta ja päätin peruskoulun varsin hyvällä keskiarvolla. Peruskoulun päästötodistukseni antoi minulle varsin vapaat kädet päättää mihin lukioon haluan opiskelemaan.
Valintani määritteli lopulta ennen kaikkea kaksi seikkaa: Tuiran sillat ja turvallisuus. Olin peruskoulussa kirinyt yhden luokan ikäryhmääni edemmäs ja siirryin Merikosken yläasteelle muita vuotta nuorempana. Vuoden ikäero on tuossa vaiheessa varsin tuntuva, vaikka olinkin varhaiskypsä teini. Vaikka koulunkäynti oli mukavaa, tunsin välillä itseni ulkopuoliseksi. Pysymällä tutussa koulurakennuksessa saatoin jatkaa opintojani turvallisessa ympäristössä ilman liian suuria muutoksia.
Proosallisempi lukiovalintani syy liittyy oululaiseen ilmanalaan. Tuohon aikaan yli yhdeksikön keskiarvolla Oulun lyseo olisi varmasti ollut tavanomaisin valinta lukioksi. Tuiralaisena nuorena tiesin kuitenkin millainen luihin ja ytimiin menevä elämys Tuiran siltojen ylittäminen kävellen tai polkupyörällä olisi suurimman osan vuodesta. Jaoin alaikäisestä lähtien koko opiskeluaikani lehtiä. Talvivaatteiden läpi solahtava kylmä pakkasviima joka-aamuisena kokemuksena ei houkutellut.
Valitsin siis itselleni luonnollisimman vaihtoehdon: tutun lähilukion, Merikosken. Jälkikäteen täytyy sanoa, että Tuiran siltojen tuulet ohjasivat elämässä oikeaan suuntaan.
Hyvät ystävät,
Muuttuva lukiokoulutus näyttäytyi minulle 1990-luvun alussa omavalintaisuuden kasvamisena. Me opiskelijat saimme mahdollisuuden suorittaa opintoja tenttimällä. Koska nuoruus ja nuoruuteen liittyvät menot veivät aikaa – ja samoin teki kierrätyskeskuksemme toiminnan pyörittäminen, näin tenttimisen hyvänä tapana lisätä omaa vapaa-aikaani. Pyöräilin kaupunginkirjaston lukusaliin keräämään tietoa ja kirjoitin kaunokirjoituksella ruutupaperille monikymmensivuisia tutkielmia muun muassa Karl Marxin Pääomasta historiaa varten ja Suomen rippikoulusta sekä Jeesuksen sanomasta uskontoon.
Englantiin tein tutkielman otsikolla: ”The Middle East and the Winds of Change”. Tuohon aikaan yritettiin liennyttää Lähi-Idän kriisiä ja nuoren ihmisen tarmolla ja optimismilla olin sitä mieltä, että tämä kriisivyyhti on täysin ratkaistavissa ja tein tästä omasta rauhanvälitysnäkemyksestäni tutkielman. Tutkielmasta tuli arvosanaksi kymppiplus, mutta opettaja huomautti, että hän arvioi ainoastaan kieltäni, koska hänellä ei ole osaamistaustaa arvioida ratkaisun sisältöä.
Muistan pohtineeni ettei tietenkään, koska asia vaatii perehtymistä. Nuoren ihmisen itsevarmuudella ei tuolloin ollut mitään rajaa. Myöhemmin elämä on opettanut, että asioihin perehtyminen – mutta myös tietyllä nöyryydellä – todellakin kannattaa. Se lienee iän mukana tullutta varmuutta maailman epävarmuudesta.
Kirjoitin keskimäärin todella hyvät paperit – yhteensä viisi ällää. Mutta vähällä oli, ettei yksi arvosana olisi jäänyt saamatta. Helpolla saavutetun peruskoulun koulumenestyksen innoittamana aloitin lukiossa pitkän matematiikan. Pian kuitenkin huomasin, että siinä menestyminen vaatisi työtä. Viimeistään derivoinnin kohdalla ymmärsin, että työtä tultaisiin tarvitsemaan paljon. Arvosanat notkahtivat ja olin jo valmis luovuttamaan, kunnes matematiikan opettajani kysyi minulta kolme kysymystä, jotka muistan varmasti koko elämäni.
Hän kysyi: Tytti, oletko sinä hyvä mäkihyppääjä?
Ihmettelin, miten tämä asia oikein liittyy matematiikkaan ja vastasin etten tietenkään ole. Tähän hän vastasi: Oletko sinä koskaan kokeillut?
Vastasin etten ole, johon hän totesi: Kuinka sinä sitten tiedät, ettet ole hyvä mäkihyppääjä? Kannattaa aina vähän kokeilla! Niin se on tässä matematiikassakin.
Tämä vertaus jäi mieleeni, samoin sen oppi. Aina kannattaa kokeilla uusia asioita, antaa niille mahdollisuus ja vähä vähältä kasvattaa osaamistaan.
Kahden nykyään jo täysi-ikäisen lapsen äitinä olen seurannut hieman huolissani lukiokoulutuksen muutosta. Omasta varsin huolettomasta lukioajastani on siirrytty menestyksen optimointiin ja suorittamispaineisiin. Pahimmillaan se näkyy hauskuuden puutteena, stressaamisena ja nuorten uupumisena.
Nuorten hyvinvoinnista ja jaksamisesta huolehtiminen on tärkeää. Yhtä tärkeää on, ettemme rakenna heille yleissivistävistä opinnoista vuosien painekattilaa, joka vie innon ja vapauden etsiä tietoa ja kehittää itseään monipuolisesti.
Lukiossa on oltava aikaa harhailla ja unelmoida. Jos kulkee koko ajan ennalta suunniteltua suoraa viivaa eteenpäin, ei anna itselleen mahdollisuutta löytää itseään harha-askeleesta.
Hyvät ystävät,
Kun sain kutsun tähän päätöstilaisuuteen, istahdin alas käymään lävitse muistoja lukioajalta. Selasin myös vanhoja valokuvia, joita filmikamera-ajalta on säästynyt huomattavasti vähemmän kuin digiajan otoksia. Pysähdyin luonnollisesti lakkiaiskuvani kohdalle.
Se oli mieleenpainuva päivä. Elämässä on harvoja juhlia, joita juhlitaan yhtä suurin panostuksin kuin valmistujaisia.
Lakkiaiskuvani vuodelta 1994 on aivan tavallinen pokkarikameralla otettu kuva ja vähän hämärä. Seison kerrostalokodissamme Tuirassa, seinillä on vihreää kuviotapettia, joka varmaankin on jälleen muodissa. Nojaan pöytää, jolle on katettu monenlaisia herkkuja. Kakkuja, pikkuleipiä – ja tietysti kimppu lahjaruusuja ja ylioppilastodistus.
Kaikki pöydän antimet leivoin juhliin itse. Olen vähävaraisesta perheestä ja lakkiaisten vaatimat rahalliset panostukset tekivät kukkarolle tiukkaa. Ylioppilaslakin ostin rahoilla, jotka olin tienannut lehtienjaosta. Juhlavaatteisiin rahaa ei sen sijaan enää riittänyt, vaan lainasin kuvassa olevan siistin jakkupuvun nuorelta äidinkielenopettajan sijaiselta.
Tuossa opettajan kiltissä eleessä näkyi Merikosken eetos: täällä on aina ymmärretty, että jokainen meistä tulee erilaisista taustoista, mutta kaikkia meitä yhdistää halu oppia, kehittyä ja kasvaa. Toisiamme tukemalla jokaisella on mahdollisuudet tavoitella valkolakkia. Ketään ei koskaan käännytetty tunnilta, jos kurssikirja oli vanhempaa painosta ja isompien sisarten peruja tai jos muutoin opintovarusteissa teki tiukkaa. Jokaisella oli yhtäläinen paikka luokkahuoneessa.
Sanna Marinin hallituksen tekemä oppivelvollisuuden – oppioikeuden – pidentäminen toiselle asteelle tuo osaltaan lukiota lähemmäs niille nuorille, joilla ei kotona ole varaa uusiin kalliisiin kirjoihin. Samoin se voi tarjota apua opiskelupäätökseen sellaisen nuoren mielessä, jonka kotona ei ole tarjolla tukea tai valmiuksia auttaa opinnoissa eteenpäin pyrkivää nuorta.
Uskon, että jokaisen nuoren oikeus toisen asteen koulutukseen on sellainen ajatus, joka sopii hyvin merikoskelaisten pirtaan. Täällä on osattu vuosikymmenten ajan tukea ja kannustaa nuoria olemaan sukunsa ensimmäisiä ylioppilaita, korottamaan välttävät numerot kiitettäviin ja löytämään oman polkunsa eteenpäin elämässä.
Toivon, että Merikosken eetos tarttuu tutkintotodistuksen lisäksi matkaan jokaiselle lukion opiskelijalle. Tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden merkityksen ymmärtäminen on yksi suurimmista lahjoista, joita yleissivistävä toisen asteen koulutus voi nuorelle ihmiselle antaa. Toivon myös, että tuo Merikosken eetos jatkaa elämäänsä uudessa koulussa henkilökunnan mukana ja tarttuu aina vain uusiin sukupolviin.
Talo ja nimi voivat muuttua, sukupolvet vaihtua, mutta Merikosken henki elää!
Jaa tämä artikkeli