Parempaa talouspolitiikkaa (Kolumni Pohjolan Työssä 18.3.)

Suomen talous oli viime vuonna koko itsenäisyytensä ajan syvimmässä lamakuopassa. Monet meistä tuntevat romahduksen omassa elämässään. Uuden työpaikan saaminen menetetyn tilalle on vaivalloista. Pätkätyöt tuntuvat entistäkin epävarmemmilta. Ja pahinta kaikessa on, ettei nuorille löydy työpaikkoja, ei millään. Nuorisotyöttömyyden kasvu on ollut aina lamakausiin liittynyt ongelma, mutta nyt se on kärjistynyt aikaisempia kriisejä pahemmaksi: vuodessa alle 25-vuotiaiden työttömyys on kasvanut neljänneksellä.

Tulevaisuuden rakentamisen kannalta nuorten työttömyys ja työmarkkinoilta syrjäytyminen on kohtalokasta. On toki tärkeää pidentää työuria loppupäästä, mutta urien alkupäät ovat vielä tärkeämpiä. Kitsastelu työvoimapoliittisten toimien lisäämisessä on väärää säästämistä –

sellaista, joka tulee kalliiksi. Toimia tarvitaan lisää, jotta opiskelusta päästään harjoittelun ja tuetun työn kautta pysyvän työn syrjään.

Pelkillä työvoimapoliittisilla toimilla ei tietenkään saada työllisyyttä ja taloutta pysyvälle nousu-uralle. Tarvitaan kokonaisvaltaista otetta talouspolitiikkaan sekä määrätietoista kasvupolitiikkaa.

Ote talouspolitiikkaan saadaan parhaiten edistämällä yhteistyötä. Valitettavasti maan hallitus on pitänyt yhteistyöpolitiikkaa ikävänä pakkona. Kun työnantajien keskusjärjestö EK purki tulopolitiikan rakenteet ja hautasi omat yhteistyökalunsa syvälle, olisi hallituksen pitänyt puuttua asiaan. Ikävä kyllä tulopolitiikka ei ole ollut edes pääministerin kannanoton arvoinen – se asettui kauas meijereiden paremmuusjärjestyksen arvioinnin taakse. Kaiken lisäksi hallitus olisi voinut tehdä muutakin kuin ottaa kantaa: kansaneläkemaksujen leikkaukset olisi voitu hyvin paketoida uuden tulosopimuksen houkuttimiksi.

Työmarkkinajärjestöt ja hallitus pääsivät jonkinlaiseen sovun alkuun päättäessään työryhmistä, joiden tehtäväksi tulee valmistella ensi syksyyn mennessä kestävän talouskasvun ja työllisyyden ohjelmaa. Ohjelman otsikot ovat oikeaa lajia: talouden kasvun ja tuottavuuden ohella käsitellään työllisyyttä, kilpailukykyä ja muita tärkeitä kysymyksiä. Tärkeimmät tekijät jäävät kuitenkin puuttumaan. Pahinta on, että ohjelma uhkaa jäädä pelkäksi ainekirjoituskilpailuksi. Työryhmien pöytiin ei nimittäin tule konkreettisia neuvottelukysymyksiä, niitä, joista työmarkkinaihmiset ovat tottuneet neuvottelemaan.

On kaikki syy pelätä, että hallitus vetää maton omalta talouspoliittiselta ohjelmatyöltään tekemällä vielä tänä syksynä ratkaisuja yritys- ja pääomaverotuksesta. Poliittisen taktikoinnin näkökulmasta sellainen olisi ymmärrettävää: pääomaverotus on muodostumassa keskustelunaiheeksi, jossa puhutaan sekä valtiontalouden kestävyydestä että tulonjaon oikeudenmukaisuudesta. Verotuksen pikaremontilla hallitus toivoo ja uskoo saavansa pelin vihelletyksi poikki. Talouspolitiikalle ja työmarkkinayhteistyölle tällaisella ei ole paljonkaan annettavaa. Verotus pitää sitoa työmarkkinapolitiikkaan. Liikkumavaraa – jos sitä jossakin on – pitää käyttää työllisyyden tukemiseen ja tulopoliittisen sovun edistämiseen.

Suomi on selvinnyt kriiseistä yhteistyön voimin. Ongelmat ja uhat ovat toisinaan olleet nykyisiä paljon raskaampiakin. Selviämisen takeena on kuitenkin ollut myös raskaan sarjan poliittisia päättäjiä, joilla koko Suomen etu on ollut taktiikkaa tärkeämpää.