Vastuu lähimmäisestä (Kolumni Rauhan tervehdyksessä 10.2.)

Kun laaja suomalaista hyvinvointia koskeva tutkimus julkaistiin vuodenvaihteessa, moni järkyttyi: köyhyys on kasvanut, ja esimerkiksi lapsia elää nyt suhteellisen köyhyysrajan alapuolella saman verran kuin 1970-luvulla. Pitkään jatkunut tuloerojen kaventuminen on taittunut, ja erityisesti perusturvan varassa elävien toimeentulovaikeudet ylittävät jo inhimillisyyden rajat.

Lisääntynyt eriarvoisuus on vieras ilmiö pohjoismaiselle hyvinvointiyhteiskunnalle. Meillä on rakennettu yhteiskuntaa, jossa jokainen on pärjännyt. Tasa-arvon ihanteelle on murskaavaa, että huono-osaisuus näyttää jopa periytyvän sukupolvelta toiselle. Tämä suuntaus vaatii muutosta. Köyhyys on polttavan ajankohtainen asia.

Maailmanlaajuisesti köyhyyttä on pidetty ikuisuusasiana. Markuksen evankeliumissa olevia Jeesuksen sanoja ” köyhät teillä on aina keskuudessanne” on lainattu aika usein vapaasti ja asiayhteydestä erillään. Sekä kristinuskomme että muut suuret maailmanuskonnot ovat syntyneet maailmassa, jossa köyhyyttä on ollut kaikkialla ja jossa sitä on pidetty parantumattomana ongelmana.

Kristinuskon sanoma lähtee velvollisuudesta lähimmäisiämme kohtaan. Ehkä painavimmat sanat tästä löytyvät Matteuksen evankeliumista: “Minkä olette jättäneet tekemättä yhdelle näistä vähäisimmistä, sen te olette jättäneet tekemättä minulle.” Sanat ovat painavuudessaan melkein ahdistavia, viimeiseen tuomioon liittyviä sanoja niille, jotka ovat olleet armottomia lähimmäisilleen.

Köyhyys ja hädänalaisuus luovat yksilön vastuuseen liittyviä velvollisuuksia niille, joilla menee paremmin. Talouskasvu ei poista tällaisia velvollisuuksia, sillä suhteellinen köyhyys tekee jostakin toisesta vähäisemmän ja jostakin toisesta velvoitetumman. Tätä velvollisuutta ei pura hyvinvointivaltiokaan: evankeliumin sanat on osoitettu omasta itsestään ja tekemisistään vastuullisille ihmisille. Niiden edessä ei voi puolustautua sanomalla sosiaaliviraston hoitavan köyhät ja hädänalaiset.

Vastuu toisten ihmisten auttamisesta on yksilöllistä vastuuta, omaa vastuuta. Kuitenkin on vaikea nähdä, että kristinuskon opetuksiin voisi sovittaa sellaista valtiota tai yhteiskuntaa, jonka viralliset järjestelmät antavat köyhyyden kasvaa. Tavoitteet tuloerojen kaventamisesta ja vähimmäisturvan parantamisesta soveltavat lähimmäisiin kohdistuvaa vastuuta koko yhteiskuntaan. Yhdessä säädettävien lakien ja sosiaaliturvan avulla voimme torjua köyhyyttä ja lievittää inhimillistä hätää.

Kirjoittaja on Oulun kaupunginvaltuuston varapuheenjohtaja (sd.) ja kirkkovaltuutettu, joka on ehdokkaana kevään eduskuntavaaleissa.