Uusia ajatuksia lapsiperheiden tukemiseen (Kolumni Pohjolan Työssä 10.3.)

Lapsiperheet ovat olleet viime vuosien häviäjiä. Kulutusverojen jyrkkä nousu (sähköverosta arvonlisäveroon) on kiristänyt lapsiperheiden toimeentuloa. Lapsiperheet ovat kuluttajia ja kulutusverojen maksajia. Hintojen nousu kärjistää verotuksen vaikutuksia. Valtion on tultava lapsiperheitä vastaan. Keinoja on, jos on tahtoa: tarvitaan sekä perheiden oman toimeentulon edellytysten kohentamista että palveluiden parantamista.

Sosiaalidemokraattien tavoitteena on huolehtia siitä, että lapsiperheiden tulonsiirrot ovat sekä kattavia että riittäviä. Riittävyyden lähtökohtana on kaikkein pienimpien vanhempainpäivärahojen korottaminen sadalla eurolla kuussa. Eikä etuuksien saajista pidä leikata ketään pois, ei varsinkaan kaikkein heikoimmassa asemassa olevia: lapsilisät kuuluvat myös toimeentulotukea saaville perheille. On epäoikeudenmukaista, että nykyään juuri kaikista pienituloisimmilta lapsiperheiltä leikataan lapsilisä (ja myös elatustuki) pois.

Uutena ideana tulonsiirtojen rinnalle SDP on nostanut verotuksen lapsivähennyksen palauttamisen. Sen avulla olisi mahdollista tukea työssäkäyvien vanhempien ja perheiden toimeentuloa.

Lapsiperheiden tarpeet liittyvät kuitenkin tulonsiirtojen sijasta palveluihin. Ilman palveluiden turvaverkkoa perheiden pärjääminen on mahdotonta. Jokaisen lapsen oikeus päivähoitopaikkaan sekä pienituloisimpien nollamaksuluokka on säilytettävä. Päivähoidosta pitäisi maksaa vain toteutuneiden päivien osalta, ja kotihoidon tukea tulisi saada myös osa-aikaisesti.

Perhepolitiikan ajankohtainen kysymys on perhevapaiden uudistaminen. Valitettavasti asiaa pohtinut työryhmä ei päässyt kehittämisestä yksimielisyyteen. Vastakkain jäivät Akava ja SAK, joista ensin mainittu ajoi vahvasti perhevapaiden jakamista ns. 6+6+6 –mallilla. Tässä mallissa äidin ja isän olisi pidettävä kiinni tiukasta kuuden kuukauden kiintiöstä ja vain kuusi kuukautta voitaisiin jakaa vapaasti. Tällaiseen malliin takertumisessa ei ole mieltä: perheiden on saatava päättää vapaiden käytöstä äidin ja isän kesken itse.

Perhepolitiikkaa ja tasa-arvoa voidaan edistää yhtä aikaa parhaiten, kun huolehditaan vanhempainrahaetuuksien jakamisesta uudella tavalla. Kysymys on yhteensä miljardin euron potista, joka pitäisi jakaa äitien työssäkäyntiä kannustavasti.

Keskusta esitti jokin aika sitten, että Suomeen pitäisi saada perheministeri. Tavoitteena olisi koota tällä hetkellä hajallaan eri ministeriöissä olevat lapsiperheitä koskevat asiat uuteen perheministerin salkkuun. Asia on tietysti hyvä, eikä tavoitteellekaan saata kuin nyökätä. Mutta keino on irti lapsiperheiden arjesta: uusi ministerinvirka ei tee kesää, ellei perusasioita laiteta kuntoon. Niihin ei tarvita uusia ministereitä, vaan poliittista tahtoa ja perheiden arjen tuntevia päätöksentekijöitä.

Lapsiperheiden köyhyys on lisääntynyt huolestuttavasti, ja yhä useammassa perheessä lasketaan jokainen euro murheellisen tarkkaan. Lapsia elää köyhyydessä yhtä paljon kuin 70-luvulla. Pitkään jatkunut tuloerojen pieneneminen on taittunut. Tasa-arvon ihanteelle on murskaavaa, että huono-osaisuus näyttää ulottuvan jopa sukupolvelta toiselle. Suomalaisen yhteiskunnan arvoihin kuuluu katkaista kasvava köyhyys, ja antaa tasa-arvoiset mahdollisuudet kaikille lapsille.