Kunpa pääsisimme viinan kiroista (Kolumni Forum24:ssa 26.5.)

Suomi on maailman paras maa. Olemme jääkiekon maailmanmestareita ja läheltä piti -euroviisuvoittajia. Suomalaisten luulisi voivan hyvin.  Moni tekijä – lääketieteestä parempaan ravitsemukseen – onkin antanut meille lisää elinvuosia ja terveyttä. Vastavirtaan hyvää kehitystä on kuitenkin vienyt lisääntynyt alkoholinkäyttö. Omana elinaikanani suomalaisten alkoholin kulutus on kasvanut yli puolella. Jäljet näkyvät: alkoholin aiheuttamat kuolemantapaukset ovat kolminkertaistuneet. Ja kovin monet meistä ovat aamuisin väsyneitä, eikä viikonloppulevostakaan jää enää maanantaille voimia.

Alkoholin kulutuksessa ei sukupuoli suojaa: alkoholin käyttö on lisääntynyt naisillakin huimasti. Myös vanhusten keskuudessa juominen on kasvava ongelma, eikä korkean iän tuoma elämänviisaus enää varjele viinan kiroilta. Alkoholin liikakäyttö on vitsaus, joka syö parhaimmankin hyvinvointipolitiikan tulokset. Minkä teet, jos kansa kaikesta huolimatta kaatuu pulloon?

Alkoholi on yhteiskuntapolitiikkaa. Sen vaikutukset ovat erilaisia riippuen varallisuudesta ja koulutuksesta. Liikaa viinaa ei kestä tohtorinkaan tutkinnolla, mutta heikossa työmarkkina-asemassa olevalle ihmiselle alkoholi johtaa usein pysyvään syrjäytymiseen, työn, perheen ja terveyden menetykseen. Eikä kysymys ole aina siitä, että huono-osaisuus aiheuttaisi alkoholiongelmia, vaan siitä, että alkoholi aiheuttaa huono-osaisuutta. Alkoholismi on eriarvoistumisen syy useammin kuin sen seuraus.

Ongelmat ovat tiedossa, ratkaisujen löytäminen on vaikeaa. Suomessa on kokemusta ääriratkaisujen huonoista tuloksista: sekä kieltolaki että alkoholin vapauttaminen 1960-luvun lopussa lisäsivät ongelmia. Ratkaisuissa on etsittävä keskitietä. Alkoholiverotusta tulee kiristää kohtuullisesti, varoen kuitenkin nostamasta sitä tasolle, jossa maahantuonti repeäisi käsistä. Jos nostaisimme viinan hintaa kertaheitolla, yltäisivät puoliammattilaiset Virosta tuodun viinan markkinat aina Pohjois-Suomeen asti.

Anniskelupolitiikalla voidaan varovasti hillitä juomista. Liika tiukkuus ravintolatarjonnassa johtaisi suurempaan kotivaran käyttöön. Kuitenkin anniskelulupien pitäisi olla aidosti harkinnanvaraisia. Olisi myös paikallaan rajata alkoholinkäyttötilanteita: pahin oluttelttavillitys on jo takana, mutta alkoholin tarjoamista eri tilaisuuksissa voitaisiin varovasti vieläkin kaventaa. Olisi hyvä antaa esimerkkiä siitä, ettei alkoholi kuulu joka paikkaan ja joka asiaan.

Alkoholin mielikuvamainonnan kieltämisestä on keskusteltu paljon. Tavoite on kannatettava. Silti minkään mainonnan teho ei ole yhtä suuri kuin esikuvina pidettyjen henkilöiden näyttämä malli. Siksi esimerkiksi kiekkoleijonien juopumus oli paheksuttavaa. Nuorisolle pitää näyttää aikuisuuden mallia, jossa riehakkaastakin juhlinnasta voidaan selviytyä kohtuullisella alkoholinkäytöllä – tai ilmankin.

Alkoholipolitiikka on vaikea laji, jossa onnistumiset ovat harvassa. Kuitenkaan ihmisten omaa järkeä ei pidä aliarvioida. Käänne parempaan on ehkä jo tapahtumassa. Koko kansan kulutushuippu on sattunut todennäköisesti jo viime vuosikymmen puoliväliin. Vielä rohkaisevampaa on, että parikymppisten ja sitä nuorempien joukossa alkoholi ei enää ole yhtä olennainen osa elämää kuin vanhemmilla. Täysraittiuskaan ei enää ole outoa. Jos Suomi seuraa Ranskan, Italian ja muiden Euroopan maiden mallia, kulutus kääntyy pysyvään laskuun. Sitä odotellessa on kuitenkin jatkettava omaa kansallista alkoholipolitiikkaa. Tulokset vain karttuvat kohtuuttomankin hitaasti. Oman järjen käytössä voi sen sijaan saada tuloksia heti. Kesäterassillakin sen yhden vielä voi jättää ottamatta.