Juhlapuhe Limingan JHL:n 40-vuotisjuhlassa 3.12.

Kansanedustaja Tytti Tuppurainen: Juhlapuhe Limingan JHL ry 531:n 40-vuotisjuhlassa 3.12.2012

Kun puhuu historiasta Limingassa tai Limingan historiasta, voi helposti ajautua pitkälle Suomen menneisyyteen. Liminka on yksi vanhimmista ja alkuperäisistä Suomen, silloisen Ruotsin, pitäjistä. Keskiajan Liminka oli kaiken lisäksi pinta-alaltaan nykymuotoisen maakunnan kokoinen yltäen rannikolta niin kauas itään kuin valtakuntaa riitti.  Se oli alueellisesti laajimmillaan1500-luvulla, kun siihen liitettiin Oulujärven seudut. Liminkaan kuuluivat 20 vuoden ajan nykyisistä kaupungeista Oulu ja Kajaani sekä kuntia Pyhäjärvestä Suomussalmeen.

On siksi turvallisempaa puhua ihmisen iän mittaisesta ja ihmisen kokoisesta historiasta, joka avautuu Limingan Julkisten ja hyvinvointialojen liiton yhdistyksen historian kautta. Koko maan julkisen alan työntekijöiden ja viranhaltijoiden liittojen synty ajoittuu 1920- ja 1930-luvuille, jolloin Suomen kuntakenttä oli saanut suunnilleen nykyisen muotonsa – toki kuntia oli kaksinkertainen määrä nykyiseen verrattuna. Valtion puolella julkinen valta keskittyi lähinnä yleishallintoon, järjestyksenpitoon ja puolustukseen. Kaiken kaikkiaan hyvinvointipolitiikassa oltiin hädin tuskin irtauduttu huutolaisjärjestelmästä.

Limingan JHL-yhdistyksen historia voidaan laittaa isoihin puitteisiin: se kulkee samaa tahtia suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan historian kanssa. Kun Limingan kunta-alan väki oli 1970-luvun alussa perustamassa omaa yhdistystä, oli hyvinvointivaltion suuri harppaus lähtökuopissa. Hyvinvointipolitiikan perustaa oli rakennettu sodanjälkeisten vuosien vahvalla talouskasvulla ja sen arkkitehtuuria kehitetty sekä eurooppalaisten esimerkkien että kotimaisen yhteiskuntapoliittisen keskustelun ideoilla.

Vuonna 1972 säädettiin sekä kansanterveyslaki että peruskoululaki. Molemmat merkitsivät hyvinvointiyhteiskunnan käynnistymistä toden teolla. Molemmat lisäsivät vahvasti terveys- ja hyvinvointialojen työpaikkoja. Merkittävä osa henkilöstöstä järjestäytyi ammatti- ja koulutusnimikkeidensä kautta joko opetusalan tai terveysalan liittoihin. Mutta kunta-alan infrastruktuuri, sen työvoiman perusrakenne oli sak-laista kuntaväkeä. Ei terveyskeskusta saatu auki ilman heitä, eikä kouluopetus sujunut, ellei opettajien ja koululaisten huolenpitäjät antanut omaa panostaan.

Suomen kunta-alan henkilöstön määrä kasvoi 1970-luvulla lähes 60 %: vuosikymmenen alussa alalla oli 193000 ja lopussa 305000 kuntatyötä tekevää. Kasvu heijasti vahvaa tahtoa ja sitoutumista hyvinvointiyhteiskuntaan. Vaikka ensimmäinen öljykriisi ja sitä seuranneet talousvaikeudet rikkoivat sodanjälkeisistä jälleenrakennusvuosista alkaneen uskon jatkuvaan vahvaan talouskasvuun, ei luottamus kansalliseen hankkeeseen hyvinvointiyhteiskunnasta horjunut.

Ammattiyhdistysliikkeelle julkisen alan kasvu yhdessä palvelusektorin kasvun kanssa merkitsi myös vahvaa rakennemuutosta. Aina 1960-luvulle saakka ammattiyhdistystoiminnan kuva syntyi teollisuuden ja rakennustyön henkilöstöstä: ay-jäsen oli puuta, rautaa tai kiveä muokkaava mies. Palvelutyö teki ammatillisesta työväenliikkeestä myös naisliikettä.  Naisvaltaisia aloja ja ammatteja ei enää pidetty joko perheenpään tulojen täydentäjänä tai puolivapaaehtoisena kutsumustyönä. Naisten tekemä palvelutyö oli työtä työn joukossa ja sen tekijöillä oikeus ja tahto etujensa valvomiseen.

Hyvinvointiyhteiskunnan ylösrakentamista jatkettiin vielä 1980-luvulla. Myös henkilöstön määrä jatkui kasvuaan, vaikkakaan ei enää samaa suhteellista tahtia niin kuitenkin lukumäärissä laskien hyvin vahvasti. Vuosikymmenen lopulla alkoi kuitenkin erityisesti valtiosektorilla kehitys, joka muokkasi julkista sektoria voimakkaasti: virastoja alettiin muuttaa liikelaitoksiksi ja liikelaitoksia yhtiöiksi. Suuri muutostekijä tuli kuitenkin vasta 1990-luvulla. Sen taustalla ei ollut suunnitelmia, eikä yhteiskunnallista ideointia. Kysymys oli talouden lamasta, joka veti parissa vuodessa pohjan pois julkiselta taloudelta. Tämä lama vähensi väkeä julkisista palveluista ja asetti joillain tahoilla kyseenalaiseksi koko hyvinvointivaltion idean.

Suomalainen hyvinvointiyhteiskunta kesti kuitenkin kovat paineet. Kestämistä lamassa ja lamasta toipumisessa toki oli niin palveluiden tarvitsijoilla kuin palveluiden tuottamista vastaavalla henkilöstölläkin. Mutta ajatus yhteisen hyvän turvaamisesta ja arvostus palveluiden tuottajia kohtaan kesti.

2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä julkisen alan liitot päätyivät järkiratkaisuun. Perustettiin yhteinen Julkisten ja hyvinvointialojen liitto JHL. Sen perustajia olivat SAK:laiset julkisten alojen liitot Kunta-alan ammattiliitto KTV, Valtion ja erityispalvelujen ammattiliitto VAL ja Valtion yhteisjärjestö VTY. JHL:n yhteisöjäseniksi liiton perustamisvaiheessa tulivat Merivartioliitto MVL, Tulliliitto ja Vankilavirkailijain liitto VVL. Julkisia palveluja tuottavien ammattiliittojen yhdistymisellä tavoiteltiin neuvotteluasemien vahvistamista eri sopimussektoreilla ja neuvottelutasoilla, erityisesti jatkuvasti kasvavalla yksityisellä hyvinvointipalvelualalla. Voimien yhdistämisellä haettiin myös tehostusta yhteiskuntavaikuttamiseen. Tärkeäksi tekijäksi koettiin sekä järjestäytymisen selkeyttäminen että jäsenpalvelujen säilyttäminen laadukkaina.

Vaikka kuntaväen liitto on perustajista suurin ja sen organisaatio on yhteisen liiton selkäranka, on JHL myös valtion palveluksessa olevien järjestö. Sen vetovoimaa osoittaa liittoyhdistymisten jatkuminen: esimerkiksi Rautatieläisten liitto uskoi jäsentensä etujen tulevan paremmin valvotuksi yhdessä muiden julkisen alan ihmisten kanssa.

Kuntien ja valtion työntekijöiden ja viranhaltijoiden mainitseminen JHL:n jäsenistössä ei piirrä koko kuvaa liitosta. Se on nimittäin määrätietoisesti avautunut myös yksityisten palveluntarjoajien henkilöstölle. JHL ajaa myös niiden yleishyödyllisten yhteisöjen ja yritystenkin henkilöstön asiaa, jotka toimivat yhteisten palveluiden tuottajina. Kun JHL kantaa huolta siitä, että riittävä osuus julkisista palveluista säilyy julkisyhteisöjen omassa määräysvallassa, kyse ei siis ole järjestöpoliittisesta operoinnista, sillä jäsenistöä JHL voi kartuttaa myös kuntien ja valtion ulkopuolelta.

Limingan JHL on yksi kaiken kaikkiaan 670 JHL-yhdistyksestä. Yhdistysten suuri lukumäärä on osoitus voimasta: se on verkosto, joka yltää lähelle jokaista kunnan palveluksessa olevaa. Se, että Limingan JHL on yksi monista, ei mitenkään vähennä sen omaa merkitystä. Limingan JHL:n yhtenä vahvuutena on sen kotipesä. Liminka on Suomen nopeimmin kasvava kunta. Vuosittainen väestönkasvu on hurjimmillaan ollut yli 6 prosenttia. Liminka on myös väestöltään Suomen nuorin kunta, jonka asukkaiden keski-ikä ylittää niukasti 30 vuoden rajan. Tässä on hyvä ja henkilökohtainen vertailu: vaikka hyvinvointiyhteiskunnan kasvuvuonna 1976 syntynyt olisi kansanedustajana nuori, olisi hän keskivertoliminkalaisena jo kypsemmän iän puolella.

Vuoden 2011 lopussa käynnistyi keskustelu suomalaisen työn tuottavuudesta. Keskustelua lykkäsi liikkeelle elinkeinoelämän toimeksiannosta tehty tutkimus, jonka mukaan yritysten tuottavuus on lamassa romahtanut ja kaikista yt-kierroksista huolimatta yrityksissä on 100000 ylimääräiseksi katsottua työntekijää. Tämä näkökulma on tyypillinen makrotason tarkastelulle, jossa työn tuottavuus saadaan selville kokonaistuotannon ja – työvoiman jakolaskulla. Tällaisella tarkastelulla on sinänsä sijansa, mutta tavallisen työtä tekevän arkeen sitä on vaikea sovittaa. Toinen keskustelunavaus tulee sekin tutkimuksen piiristä: vuoden 2011 yhteiskuntatieteilijäksi valittu professori Marja-Liisa Manka esittää tuottavuuden perustaksi työn iloa. Työstää iloa saava ihminen on sekä hyvinvoiva että työssään tehokas. Tämä on hyvä lähtökohta tuottavuuspohdinnalle. Sen pohjalta voi kuntalaisten puolesta odottaa hyvää ja tuloksellista työtä. Ja sen pohjalta voi kuntien palveluksessa oleville toivottaa työniloa!