Kodit ja perheet ovat erilaisia – ja arvokkaita kaikki

31.03. 2019

Lapsiperheitä on Suomessa reilusti yli puoli miljoonaa, mistä tilastokeskuksen mukaan yhden vanhemman perheitä on 13 prosenttia.

Yhden hengen kotitalouksien määrä on kasvussa: yksinasuvien määrä on jo ylittänyt miljoonan ja on nyt 1 162 000.

Meitä ihmisiä on moneksi, niin kuin elämätilanteitakin. Tästä ajatuksesta kannattaa ottaa kiinni, sillä kyseessä ei ole tyhjä hokema. Hyvinvointipolitiikan onnistuminen edellyttää, että yhteiskunta mittaa toimenpiteensä ihmisten yksilöllisten tarpeiden mukaan.

Lapsiperheet on aivan oikein ottaa hyvinvointipolitiikan keskiöön. Lasten saaminen on kallisarvoinen, hieno asia elämässä. Samalla se on kuitenkin juuri sellainen köyhyysriski, jonka torjumiseksi pidämme hyvinvointivatiota yllä. Tarvitsemme taloudellista turvaa perhevapaiden ajaksi, jotta lasten saaminen ei menojen kasvun ohella merkitsisi kohtuutonta tulojen laskua. Lapsiperheiden toimeentulon turvassa pienetkin heikennykset ovat merkittäviä. Eri etuuksien indeksijäädytykset eivät todellakaan ole vähämerkityksisiä.

Perhepolitiikassa on myös osattava nähdä tarpeeksi pitkälle. Tuloerojen kasvu ja työurien erkaneminen miesten ja naisten välillä saa niin Suomessa kuin muuallakin alkunsa juuri niistä vuosista, joille perhevapaat sattuvat. Siksi palkkatasa-arvo voidaan saavuttaa vain tasa-arvoa lisäävän perhevapaauudistuksen myötä.

Vähintään yhtä tärkeää on, että tällainen uudistus olisi tasa-arvon ohella omiaan parantamaan myös perheiden hyvinvoinnin aineetonta ja rahassa mittaamatonta puolta. Se toisi niin isät kuin äiditkin lähelle toisiaan ja lapsiaan. Perhevapaauudistusta ei siis pidä tehdä talouden ehdoilla ja perheiden kustannuksella.

Yhtä tärkeää on huolehtia perheiden jaksamisesta arjen eri tilanteissa. Erityisen tärkeää on voimavarojen turvaaminen yhden vanhemman perheissä. Kotipalvelua on oltava saatavilla äkillisissä sairastapauksissa tai muulloin, kun ulkopuolinen apu on tarpeen. Kotipalvelua on tarjottava kunnissa ilman lastensuojelun asiakkuutta, aivan kuten sosiaalihuoltolaissa sanotaan.

Lapsiperheiden tuen on jatkuttava ensivuosien jälkeenkin. Maksuton toinen aste on välttämätön tasa-arvon, tässä tapauksessa eri tulotasoilla olevien perheiden tasa-arvon kannalta. Nuorelle juuri peruskoulun jälkeiset vuodet ovat myöhemmälle elämälle suuntaa-antavia, eikä sitä suuntaa saa määrätä koulukirjojen tai muun oppimateriaalin kalleus.

Ihmisten elämän monimuotoisuuden ymmärtämiseen kuuluu myös yksinasuvien huomioon ottaminen. Yksinasuvien osuus väestö on muutamassa vuosikymmenessä kaksinkertaistunut. Kasvun syitä on monia: ikäihmisten osuuden kasvaessa kasvaa myös leskeksi jääneiden ja eronneiden osuus. Tämän suuren suuntauksen lisäksi yksinasumiseen vaikuttavat monet muut, yksilölliset tekijät. Yksinasuvien huomioiminen ei siis todellakaan ole pelkää vanhuspolitiikkaa. Yksin asuvat eivät kaikki myöskään ole yksinäisiä, vaan monelle eläminen yhden hengen perheessä on vapauttavaa ja rikasta.

Taustoista ja syistä riippumatta pitää olla valmiutta vastata yksinasuvien tarpeisiin. Yhden hengen kotitaloudet on huomioitava muun muassa verotuksessa. Hyvinvointivaltiolla on parannettavaa joustavuudessa ja elämäntilanteiden ymmärryksessä. Tällä hetkellä julkinen sektori näyttää jäävän jopa jälkeen yksityisistä yrityksistä, mitä palvelutarjontaan tulee.

Inhimillisyys ja ihmisten huomioon ottaminen on myös saatava paremmin hyvinvointikeskusteluun. Järjestelmät ovat meitä ihmisiä varten, ei päinvastoin. On oikein odottaa vastinetta verorahoille. Laatua pitää saada. Emme ole täällä vain markkinoita ja talouskasvua varten. Yhteiskunnassa, jossa arvot ovat kohdallaan, on ihminen kaiken mitta.