Kreikkalaiset tiesivät, että vain muutos on pysyvää ja että kaikki virtaa. Politiikassa muutos on erityisen totta: vaikuttaa siltä että olemme siirtyneet peruuttamattomasti nopeiden kannatusvaihteluiden aikaan. SDP:lle olisi kuitenkin liian helppoa tuudittautua ajatukseen itsestään nousevasta kannatuksesta. Puoluetta on vaivannut kannatuksen alavire jo pidemmän aikaa. Siksi en käy tässä edellisten hävittyjen vaalien syihin. Tulevat vaalit ovat aina käytyjä tärkeämmät: on katsottava tulevaisuuteen.

Mihin sosiaalidemokraattien pitäisi suunnata? Useat puhuvat juurille menemisestä, tai tarpeesta kääntyä vasemmalle. Oikeisto-vasemmisto –akseli ei ehkä kuitenkaan ole kaikkein käyttökelpoisin osoitin käytännön politiikalle; ajatellaanpa vaikka perussuomalaisia. Ei heitä voi noin vain sijoittaa oikeisto-vasemmisto –kartalle, ja siitä huolimatta heidän politiikkansa oli vaalipäivän äänillä mitaten maamme suosituin.

Kuitenkin monelle selkäydinreaktio on käänne ”vasempaan”. 1990-luku vaikeine ratkaisuineen on monelle yhä kipeä muisto, jonka ”oikeistolaista” taakkaa puretaan edelleen. Pelastajaksi ajatellaan vaihtoehtoista talouspolitiikkaa.

Mitä se olisi? Vaihtoehtoista talouspolitiikkaa voinee harjoittaa oppositiosta, mutta sen ongelma on toteutuksessa. Hallitusvastuussa koittaisi kuitenkin vaihtoehtoteorioiden sijaan käytännön työ.
Mauno Koivisto totesi 1980 vaihtoehtoisesta talouspolitiikasta ”Kukaan ei voi pitkään hoitaa raha-asioita saamatta vammaa sielulleen.” Vaihtoehdon nimissä ei pidä sitoa itseään politiikkaan, josta ei kuitenkaan vastuun paikan tullen voida pitää kiinni.

Britannian työväenpuolueen yritys palata aikaan ennen New Labouria ei tuottanut toivottua vaalitulosta. Vielä huonommin kävi ranskalaisille sosialisteille: he voittivat vaalit luvaten sosialistista talouspolitiikkaa, joka kuitenkin johti umpikujaan. Ja kun talouspolitiikkaa on nyt käännetty, on seurauksena ollut sosialistipuolueen hajaannus.

Sisarpuolueistamme Euroopassa ainoa kannatustaan kasvattanut menestyjä on ollut Matteo Renzin johdolla uudistuspolitiikkaa tehnyt Italian Demokraattipuolue.

Sosiaalidemokraatit eivät menesty oppositiossa lupaamalla mahdottomia ja hyökkäämällä kaikkia hallituksen toimia vastaan. Kriittisiä tietysti olemme. Leikkauspäätöksiä voi ja pitää vastustaa, mikäli ne sotivat oikeudenmukaisuuskäsityksiämme vastaan. Emmekä unohda, että leikkauslinja ei ole aina välttämättä edes talouspoliittisesti perusteltua.

Mikäli maahan muodostuu tekeillä oleva perusporvarihallitus, on sen laimentamattoman äärikonservatismin vastapainoksi ilmeistä nostaa arvot talous- ja työelämäkysymysten rinnalle. Arvoillemme ei ole vain tilausta, vaan ne on välttämätöntä tuoda esille. SDP olisi uuden eduskunnan arvoliberaalin opposition käyntivoima. Valtaosa suomalaisista esimerkiksi antaa laillamme tukensa seksuaalivähemmistöjen ja maahanmuuttajien oikeuksille, tai pitää ympäristöarvojen vaalimista tärkeänä. Avoimuus ja kansainvälisyys ovat uuden edistyksellisen ja suvaitsevaisen opposition avainsanoja.

On myös aihetta nostaa sukupuolen ja vallan kysymykset esille. Perusporvarikoalition kansanedustajista vain kolmasosa (34%) on naisia. Sen sijaan oppositioon jäävillä ryhmillä on naisenemmistö (55%). Erityisen vahvoilla naiset ovat SDP:n eduskuntaryhmässä, jossa naisten osuus on 62% ja läpimenneet naiset keräsivät valtaosan äänistä. Myös nuorten osuus on huomattava, ja ryhmässä on neljä alle 30-vuotiaista edustajaa. On huolehdittava, että nuorten ja naisten ääni kuuluu niin oppositiopolitiikassa kuin puolueen työssä yleensäkin.

SDP on vahva arvopuolue. Teemme arvoistamme käsin politiikkaa, joka tähtää eriarvoisuuden vähentämiseen ja ihmisten vapauttamiseen aikamme erilaisista holhouksenalaisuuksista.

SDP:n täytyy uudistua. Eräästä Väinö Tannerin puheesta sanat lainaten: ”Entisyys on unohdettava ja on katsottava tulevaisuuteen”.

Samaan virtaan voi astua vain kerran.