Kaiken takana on nainen

17.07. 2014

”Minä kumminkin käytän puheenvuoroa” nainen sanoo, eikä anna mieskansanedustajan hiljentää itseään.

Miehen mielestä istunnossa pitäisi jäädä aikaa ”tärkeämmille asioille” ja että puhetta olisi hillittävä. Eletään vuotta 1907, ja puhuja on Miina Sillanpää. Hän puhuu eduskunnassa aviottomien äitien asemasta ja turvakotien tarpeesta, eikä sellaista tavattu pitää tärkeänä poliittisena asiana.

Suomi on tottunut paistattelemaan tasa-arvon mallimaana. Maamme naiset saivat äänioikeuden ja vaalikelpoisuuden ensimmäisenä maailmassa, yli sata vuotta sitten. Hellan äärestä on lähdetty jo aikaa sitten työelämään, ja tänä päivänä naisten työllisyysaste on käytännössä sama kuin miehillä, 68 %. Lasikatto on puhkaistu: nainen on ollut niin presidenttinä, pääministerinä kuin valtiovarainministerinäkin.

Mutta jokin maisemassa on muuttunut. Vielä joku aika sitten maata johtivat tasavallan presidenttinä Tarja Halonen ja pääministerinä Mari Kiviniemi. Oppositiota johti puolestaan SDP:n puheenjohtaja Jutta Urpilainen. Eduskuntapuolueiden enemmistöä johti nainen. Nyt kaikki heistä ovat väistyneet tai sysätty syrjään. Vain kristillisdemokraattista puoluetta johtaa toistaiseksi nainen, Päivi Räsänen. (Ja kuvaavaa sekin, että lehtihaastattelu Räsäsestä puheenjohtajuuskohussa alkoi kuvauksella ministerin kukkamekosta.)

Onko kyseessä kyllästyminen naisten vahvaan asemaan yhteiskunnassa? Eräänlainen imperiumin vastaisku? Vai sattumaa? Mene ja tiedä, mutta naisten katoaminen poliittisesta kuvasta on tosiasia.

Naisten vaikenemista heijastelee myös eduskuntakeskustelu: tutkijakoulutuksen saanut kansanedustaja Anna Kontula kävi läpi kuukauden ajalta tilastot eduskunnan debattipuheista. Kävi ilmi, että naiset saavat vain kolmanneksen myönnetyistä puheenvuoroista, vaikka naisten osuus kansanedustajista on 42,5 %. Esimerkiksi kevään kehyskeskustelussa miehet saivat peräti 90 % myönnetyistä puheenvuoroista. Naiset puhuvat eduskunnassa vasta kun miehet ovat siirtyneet kahville ja tv-kamerat sammuneet, tiivisti Kontula havaintonsa.

Tasa-arvo taantuu heti kun se aletaan ottaa itsestäänselvyytenä. Naisten asema politiikassa on pitkälti äänestäjien käsissä, mutta tasa-arvon rakenneongelmat liittyvät ennen muuta työelämään. Työelämän tasa-arvo on A ja O.

Anni Vepsäläinen kirjoittaa esipuheessaan Sheryl Sandbergin Lean In -teokseen, kuinka yhteiskuntamme jättää suuren osan väestön lahjakkuudesta hyödyntämättä. Vain 18 % pörssiyhtiöiden hallitusjäsenistä on naisia.

Sheryl Sandberg on tullut tunnetuksi Facebookin johtajana ja naisten aseman puolestapuhujana. Sandberg moittii naisia liiallisesta itsekritiikistä: siinä missä mies hakee virkaa ajatellen että täyttää lähes puolet tehtävän vaatimuksista, jättää nainen hakematta, koska murehtii täyttävänsä vain puolet edellytyksistä. Toisaalta menestyneen naisen kohtalo on olla yhteisön silmissä vähemmän ”mukava”: Sandberg todistaa, ettei naisilla miellyttävyys ja menestys osu yksiin. Vaikutelmaa voi hälventää käyttämällä minä -alkuisten virkkeiden sijaan me-ilmaisuja.

Uskomatonta, että tällaista opastusta tarvitaan vielä 2010-luvulla!

Naisten on taisteltava asemastaan paitsi johtoportaassa myös ruohonjuuritasolla. Talousuutiset täyttyvät miesvaltaisten alojen irtisanomisista ja esityksistä valtion väliin tulemiseksi. Naisvaltaisten alojen työllisyys ei herätä vastaavaa huolta. Kuitenkin palvelualat ovat olleet työllisyyden kivijalka viime vuosina. Palvelualojen puurtajista suuri osa on pienipalkkaisia naisia.

Työministeri Lauri Ihalaisen viime viikon puheenvuoro työelämän kahtiajaon purkamisesta saattoi olla aikamme tärkein: kun ei enää ole miesten töitä ja naisten töitä, se edistää naisten asemaa työmarkkinoilla – kuten myös miesten.

Jos Miina Sillanpää puhuisi eduskunnassa tänään, hän puhuisi yksin työskentelevän siwan kassan työolojen parantamisen puolesta. Ja hänestä tulisi seuraava pääministeri.

Kesäkolumni Kalevassa 17.7.2014


Tags