Siltä se kuulostaa

09.06. 2014

”Niin on jos siltä näyttää” kuuluu Nobelin kirjallisuuspalkinnolla palkitun kirjailija Luigi Pirandellon näytelmän nimi. Toteamuksesta tuli lentävä lause, jota siteerasi muun muassa presidentti Urho Kekkonen.

Myöhempien aikojen taidetta edustaa pietarsaarelainen videobloggaaja Sara Maria Forsberg, joka nousi YouTube-tähdeksi matkimalla vieraita kieliä. Tyttö imitoi ääntämystä, mutta päästelee videoillaan silkkaa siansaksaa. Miljoonat ihmiset ovat ihastuneet solkkaukseen. Niin on jos siltä kuulostaa – paitsi että ei ole.

Suomalaisessa politiikassa on totuttu luottamaan sanaan. Siksi on murheellista, että sanankäyttö on kärsinyt inflaation. Kaikkea saa puhua, mutta mitään ei tarvitse sanoa. Pääasia on, miltä se kuulostaa. Kukaan ei kysy perusteluita (eikä kukaan jaksaisi niitä edes kuunnella). Kun oppositiojohtaja sanoo, että maahan tarvitaan 200 000 uutta työpaikkaa, se kuulostaa niin hyvältä, ettei kukaan välitä kysyä perään miten.

Nyt maahan on neuvoteltu uutta hallitusohjelmaa pääministeriksi valittavan kokoomuksen puheenjohtajan Alexander Stubbin johdolla. Paljon on pelissä liittyen valtiontalouden sopeutukseen. Alun perin six-pack –hallituksen aloittaessa Säätytalolla sovittiin, että tavoitteeksi asetetaan velkasuhteen kääntäminen laskuun. Sopeutusta on tehty kaiken kaikkiaan yli viiden miljardin edestä. Menoja on leikattu, ja verotusta on kiristetty progressiota lisäten. Raskasta taakkaa on koetettu jakaa oikeudenmukaisesti.

Velkaantumisen hillinnässä ei silti ole onnistuttu, vaan velkasuhteen taittumista on odotettava kauas kehyskauden lopulle. Toimet ovat kuitenkin saaneet markkinoiden luottamuksen, ja Suomi on kyennyt pitämään kolmen A:n luottoluokituksen. Sillä on totisesti merkitystä, sillä luokituksen heikentyminen nostaisi valtion korkomenoja satoja miljoonia euroja.

Kysymys minihallitusneuvotteluihin ja vaalien jälkeiselle hallitukselle kuuluu, kuinka paljon voimme velkaantua lisää vahingoittamatta talouspolitiikan uskottavuutta. Mahdollisesta virhearviosta maksettaisiin myöhemmin – kirjaimellisesti korkojen kanssa.

Koska velanhallinnasta on puhuttu paljon, on syntynyt vaikutelma, että Suomen talouspolitiikka olisi ollut jotenkin poikkeuksellisen kireää. Vaikka siltä vaikuttaisi, se ei pidä paikkaansa. Suomi ei ole kuulunut talouskurimaihin. Finanssipolitiikka ei ole ollut kiristävää, vaan suhdanteita tasaavaa. Uutta velkaa on otettu koko ajan lisää menojen katteeksi. Tehtyjen päätösten perusteella finanssipolitiikka muuttuu lievästi kiristäväksi vasta ensi vuonna, kun julkisen talouden rakenteellinen tasapaino vahvistuu noin miljardilla eurolla.

Valtion myyntituloista on tullut velkakeskustelun symboli. Osana kehyspakettia hallitus päätti myydä valtion omaisuutta 1,9 miljardin edestä. Tuloista osoitettiin 600 miljoonaa euroa kasvupakettiin, joka annettiin lisätalousarviona eduskunnalle alkukesästä. Oppositio väittää toistuvasti hallituksen käyttävän loput myyntituloista velanmaksuun. Nyt ei pidä lyhentää velkaa (ja vielä valtion myyntituloilla!) vaahtoaa oppositio.

Kuulostaa hyvältä – mutta on siansaksaa. Valtio ei lyhennä velkaa eurollakaan. 1,3 miljardia, mikä kasvupaketin ohella valtion omistuksesta saadaan, menee täysimääräisesti tarpeellisten menojen katteeksi. Jos sillä muuta tehtäisiin, pitäisi ottaa vastaava määrä uutta velkaa.

Kasvu ja työllisyys ovat nyt kohtalonkysymys. Valtiovarainministeri Antti Rinne on vaatinut kasvupaketin tukevoittamista – sillä pienellä liikkumavaralla, mikä on. Käyntiin pitää saada hankkeita, jotka luovat työpaikkoja heti. Mutta kokoomus on esittänyt pelkkiä säästöjä ja leikkauksia. Sillä ei edistetä työllisyyttä, mikä on kokoomuksen hellimän kestävyysvajeen umpeen kuromisen kannalta keskeistä.

Sanoille on oltava vaste. Ennen politiikassa käskettiin katsoa peiliin, jos hommalta petti pohja. Kävi miten kävi, nyt katsotaan kameraan ja otetaan selfie ennen ryhmähalia.

Kalevan kesäkolumni 19.6.2014